Chemnitz: Pyhien avuksihuutamisesta

Pyhien avuksihuutamisesta (PDF)

Alkuteos: Examen concilii Tridentini, tertia pars: De invocatione sanctorum

Martti Chemnitz[1]

Sisällysluettelo

Suomentajan alkusana. 3
Trenton kirkolliskokouksen päätös. 6
1. osio: Pyhien kunnioittamisesta. 7
2. osio: Paavillisesta opetuksesta. 20
Erinäisiä roomalaisia tekstejä pyhien avuksi huutamisesta. 31
Chemnitzin johdanto Marian psalttariin. 76
Marian psalttari 78
Profeettojen kantaatteja. 124
Marian litania. 128
Chemnitzin perustelua esitetyille lainauksille. 133
3. osio: Oikea ja väärä avuksi huutaminen. 136
4. osio: Paavillisten argumentteja. 151
5. osio: Pyhien avuksihuutamisen syntyhistoriaa. 172
1. luku: Kultti ja avuksihuutaminen pakanoilla. 174
2. luku: Milloin pyhien avuksihuutaminen alkoi 185
3. luku: Pyhien avuksihuutamisen historian eteneminen. 187
Otteita latinalaisilta kristillisiltä runoilijoilta. 234
Joitakin otteita myöhemmiltä kirjoittajilta. 241
Litania vuodelta 890. 247
Loppusanat. 247

 

Suomentajan alkusana

Luterilaiset tunnustuskirjat käsittelevät kahdeksassatoista kohdassa[2] pyhien palvontaa sekä avuksi huutamista. Teoksen Trenton kirkolliskokouksen[3] tutkintaa (1565-73) interpretatio Chemnitiana epäilemättä syventää ymmärrystä tähänkin asiaan ja ohjaa perustelujen juurille sekä ymmärtämään, mitä luterilainen kirkko asiassa torjuu, mitä ei. Jos pitäisi tiivistää teoksen kritiikin olennainen sisältö mahdollisimman lyhyeksi, se kohdistuisi erityisesti (implisiittiseen ja eksplisiittiseen) päätelmään: 1. Pyhät rukoilevat taivaassa. 2. Siispä heitä on huudettava avuksi. Kakkoskohtaa Chemnitz pitää aivan väkinäisenä seuraamuksena, jolla ei ole Raamatun tukea eikä varhaisen kirkon selkeää todistusta. Ykköskohtaa ei kielletä.

Ei myöskään ole paljon väliä, kutsutaanko avuksi huutamista duuliaksi tai hyperduuliaksi palvonnan (latria, adoraatio) sijaan, jos tosiasiallinen, koettu ja intentionaalinen hartauden laatu pyhiin kohdistuessaan saavuttaa tai jopa voittaa Jumalalle kuuluvan adoratiivisen luottamusaffektin: pyhäthän esitetään turvallisemmiksi lähestyä, koska he eivät ole myös tuomareita. Tällaista valinnan mahdollisuutta hartauden luottavaisesta suuntaamisesta itse turvallisemmiksi koetuille tahoille ei kuitenkaan kirkolle ole jätetty, koska Kristus annettiin meille juuri sellaiseksi esirukoilijaksi, jota saa ja pitää lähestyä uskalluksella, ja palvonnan ja avuksi huutamisen pitää toteutua Jumalan ilmoittamin ehdoin, ei itsevalitusti, oli valitsija sitten kirkko tai yksilö. Samoin esitetään ”viisasteluksi” erottelu, että vaikka pyhiä ei saa palvoa, heitä saa tai pitää huutaa avuksi (Lindanus), samoin kuin pidetään hölmönä argumenttia, että jos muuta kuin Jumalaa ei avuksi huudettaessa ajatella olemukselliseksi Jumalaksi, ongelmaa epäjumalanpalvonnasta ei synny.

Chemnitz tarvittaessa muistuttaa, mistä lainaukset isiltä eivät puhu, jos roomalaiset pyrkivät lukemaan varhaisiin teksteihin omaa spiritualiteettiaan, joka ei välttämättä ole samaistettavissa vanhojen kirjoittajien intention kanssa omana aikanaan: saatetaan olettaa teksteihin implisiittisesti enemmän kuin mitä niissä on. Marttyyrien nimien mainitseminen juhlallisissa muistotilanteissa ei välttämättä ole ollut heihin kohdistuvaa luottavaa rukousta ja avuksi huutamista. Samoin Chemnitz huomaa, että kiistojen tiimellyksessä saatettiin mennä äärimmäisyyksiin esimerkiksi niin, että tyystin kiellettiin pyhien taivaassa rukoilemisen mahdollisuus (Vigilantius). Chemnitz näkee pyhien rukoilemisen taivaassa olevan todennäköinen (tai ainakin mahdollinen) asia, joka voidaan hurskaasti uskoa. Opin tasoinen uskottava asia se ei ole eikä johda heidän avuksi huutamiseensa.

Aivan vääränä uskomuksena pidetään lukuisien nimeltä mainittujen pyhien erikoistumista eri avunantoihin sekä perustelemattomana ajatusta, että he kuulisivat kaiken ja jopa tajuaisivat ihmisten syvimmät ajatukset ja toiveet.

Chemnitz ei peittele varhaisten tekstien paljastamia historiallisia tosiasioita: Ajatus siitä, että pyhät rukoilevat taivaassa, esiintyy yksityisenä mielipiteenä jo Origeneella, mutta ilman avuksi huutamisen ajatusta ja opin julkista asemaa, ja se eteni avuksi huutamisen suuntaan varsinkin kappadokialaisista isistä lähtien, jotka reettoreina lisäsivät sanataiteellisia apostrofeja eli ”kuvitellun puhuttelua”, jota käytettiin panegyyreissä ja kompellaatiossa.[4] sekä muuta retoriikkaa kuten prosopopoeiaa[5]. Chemnitz maalailee pätevää hermeneutiikkaa alkuvuosisatojen kehitykselle, jossa ennen pyhien kultin laajaa vakiintumista ei ollut havaittavissa julkista konsensusta saati jo Raamatun lehdiltä löytyvää spiritualiteetin muotoa pyhiin liittyen, vaan asian vähittäisessä kehittymisessä oli sanataiteen lisäksi taustalla myös kirkkorahvaan uskomuksia ja pakanallista esikuvaa. Kristillinen runous alkoi käyttää liiallista licentia poeticaa[6] jäljitellessään maallisen runouden esikuvaa, mutta Raamattu on totuuden lähde ja mittanuora tässäkin asiassa. Isien sanat eivät aina ole oikein vain siksi, että he olivat isiä. Korrektiivia pyhien avuksi huutamisen vastapainoksi löydetään varsinkin Epifaniukselta ja Augustinukselta, joka aikansa lapsena tosin (Epifaniuksen tavoin) puhuu joskus myös sellaista, mitä hän ei olisi voinut perustella Raamatulla. Hänen raamatullinen opetuksensa kuitenkin näkyy selvänä useista kohdista.

Augsburgin tunnustuksen puolustus XXI toteaa: ”Kahdennenkymmenennenyhdennen uskonkohdan vastustajamme hylkäävät muitta mutkitta siitä syystä, että me emme vaadi pyhien avuksi huutamista. Ei ole toista kohtaa, jossa he päästäisivät puhetaitonsa runsaampana valloilleen. Siltikään he eivät saa tulokseksi enempää kuin väitteen, että pyhiä on kunnioitettava, ja edelleen, että pyhät elämänsä aikana rukoilevat toistensa puolesta – ikään kuin siitä syystä olisi pakko huutaa avuksi kuolleita[7] pyhiä.” Roomalaisten tavoin myös Toinen Martti päästää puhetaitonsa runsaasti valloilleen käsitellessään teemaa sen varhaisesta historiasta alkaen niin itäisen kuin läntisen kristikunnan kirjoittajia kuin myös joitakin kirkolliskokouksia arvioiden. Teoksen alkupuolisko on runsailta osin roomalaiskatolisen autenttisen materiaalin esittämistä (osio II), loppuosa pääosin kirkkohistoriallista analyysiä (osio V).

Examenin raskaasti kuormitettu teksti ei käänny toiselle kielelle kuin ohimennen, eikä tähän valittu otos suomennettunakaan liene lukukokemuksena kevyt. Kaikki alaviitteet ovat allekirjoittaneen kynästä. Quod potui, feci, alii faciant meliora.

[1] Suom. Reima Jokinen 24.02.2016, Turku. Suomentaja pahoittelee vajavaisuuksia kreikan spiritusten ja joidenkin muiden apumerkkien kohdalla.

[2] Suomennoksen 1990 hakemiston mukaan laskettuna.

[3] Roomalaiskatolinen synodi vuosina 1545-1563 oli vastaus uskonpuhdistukseen.

[4] Ylistyspuheet vainajien muistoksi ja vetoava vainajien sieluille kohdistettu puhuttelu.

[5] Puhuminen jossain valitussa roolissa tai toisen suulla.

[6] Runoilijan vapaus.

[7] Kuolleet ei tämän asian yhteydessä luterilaisessa puhetavassa tarkoita tiedottomia tai pois sammuneita, vaan taivaalliseen elämään siirtyneitä.

Mainokset

Chemnitz: Pelagiolaisten historiaa

Chemnitz: Pelagiolaisten historia (PDF)

Manikealaisten, hurmoksellisten[1], pelagiolaisten ja muiden tässä aiheessa erehtyneitten historiaa.

Teoksesta Loci Theologici, Armosta ja ihmisen tahdon voimista.

Martti Chemnitz.

On myös puhuttava jotakin niiden historiasta, jotka ovat turmelleet ja väärentäneet tämän opinkohdan oikean näkemyksen. Tätä kohtaa on ennen muita revitelty monissa erilaisissa mittelöissä. Se on aina ollut kuin kari, johon kierojen ihmisten usko on kolahtanut kärsiäkseen haaksirikon. On myös huomattava historiassa tuo vuorottelu, että kun Jumala on puhdistanut tämän kohdan oppia turmeluksista herättämällä joitakin hurskaita opettajia, heti Paholainen on levittänyt uusia rikkaruohoja. ja taas on ollut niitä, jotka ovat hyökänneet noiden turmeluksien kimppuun. Näistä esitämme seitsemän sellaista muutosta.

Tämä historiallinen katsaus pitää sisällään paljon hyötyä. 1) Väittelyjä vapaasta tahdonvalinnasta ei voida ymmärtää oikein, ellei jollain lailla tunneta noita mittelöitä. 2) Kuten itseään Augustinusta vastaan tämän puolustaessa armoa Pelagiusta vastaan heitettiin Mani(keukse)n nimi contra duas epistolas Pelag.lib.1. Cap.2 et contra Iulia.Lib.2, samoin Rooman paavi, pariisilaiset ja muut ovat tuominneet Lutherin opin manikealaisena. Myös Roffensis ryhtyessään todistamaan Lutherin manikealaisuutta luettelee manikealaisten harhat niin, että ihminen ei vapaalla tahdonvalinnalla voi välttää syntejä ja tehdä hyviä tekoja valmistautuakseen armoon, vaikka Augustinus kaikkialla puolustaa näitä väitteitä katolisina. On siis puhuttava todellisen historian pohjalta siitä, mitä manikealaisten harhoja syystä tuomittiin. 3) Tämä harkinta terävöittää huolellisuutta yksinkertaisen totuuden puolustamisessa. Paholainen nimittäin kuljettaa ympäriinsä samaa vihaa, jolla hän jo muinoin hämmensi tämän kohdan hyvin järjestynyttä oppia, ja jos uskomme Raamattua, se entistä palavammin hyökkää tätä oppia vastaan tänä maailman vanhuuden lopulla, enemmän kuin koskaan aiempina aikoina on tapahtunut, Ilm.12:12. Esitämme siis lyhyesti aikajärjestyksessä tärkeimmät mittelöt.

Ensimmäisenä VALENTINUS, CEDRON ja MARCION jne. vuoden 140 paikkeilla levittivät tällä kohtaa harhojen siemeniä, ja he mm. opettivat, että synti ei tullut maailmaan ensimmäisen ihmisen vapaan tahdonvalinnan kautta, vaan he esittivät kaksi alkuperustetta, hyvän ja pahan, ja näin kuvittelivat synnin eli eräänlaisen pahan substanssin ollen alusta pahan alkuperusteen luoma. Siksi edes pahoissa toiminnoissa ei ole vapaata tahdonvalintaa, vaan kuten huono puu ei tee eikä tahdo, vaan luonnostaan tuottaa huonoja hedelmiä, ja kuten kivi putoaa alas ilman tietoisuutta, ja kuten lammas ilman järjen käyttöä pakenee sutta luonnollisella yllykkeellä, samoin ihminen ilman tietoisuutta ja tahdon valintaa tekee syntiä luonnostaan, samoin kuin vatsa unessa toimittaa omaa tehtäväänsä.

Nuo siemenet myöhemmin manikealaiset ottivat omikseen Herran vuoden 276 paikkeilla, ja lisäsivät mukaan tiettyjä muita houreita, joitten kaikkien luetteleminen kävisi pitkäksi. Mainitsen vain muutamia, jotka liittyvät tähän opinkohtaan.

He kuvittelivat materian olevan Jumalan kanssa ikuisen, ja se on kaksinainen: toinen on pahaa, jota he kutsuivat ύλην ja kutsuivat pimeydeksi. Toinen on hyvää, jota he kutsuivat φω̃ς (valoksi). He jakoivat ihmissuvun kolmeen luokkaan. Joitakin he kutsuivat χοικοὺς (maasta, tomusta oleviksi) vääntämällä nimityksen 1. Kor.15:47. Näiden substanssi oli pahasta alkusyystä ja luotu tuosta pahasta materiasta ύλη, eikä tämä ollut kyvykäs uudistumaan, eli ei voinut kääntyä Pyhän Hengen säännönmukaisella järjestyksellä. Siksi näitä kutsuttiin αλύτους, koska ne eivät voi millään lailla totella edes äärimmäistä kuria. Toisia taas he sanoivat luoduiksi valon materiasta ja hyvästä alkusyystä. ja ne siksi eivät ole kyvykkäitä syntiin, eli eivät voi tehdä syntiä, vaikka haluaisivat. Kolmansia taas he kutsuivat välitilaisiksi (medios), joissa on sekaisin valon ja vastakkaisen kansan substanssia. He kuvittelevat, että kun hyvä Jumala halusi luoda ihmisen omasta substanssistaan, oli syntynyt taistelu pimeyden ja valon välille, ja niin myös pimeys oli sekoittanut omaa substanssiaan ihmiseen. Sellaisten välitilaisten he sanovat voivan puhdistua ja vapautua, mutta ei mielen ja tahdon valaisulla, vaan tuon vastakkaisen substanssin erottamisella ilman mitään mielen ja tahdon liikettä. Tuon puhdistumisen he sanovat tapahtuvan, ei evankeliumin äänen ja sakramenttien kautta, vaan tietyn lajisten ruokien, joihin on sekoitettu jumalallista substanssia, ja tiettyjen harjoitusten kautta. Valituissa taas, joita he siten kutsuivat, ei ole mitään taistelua, koska tuo vastakkainen substanssi on erossa. He lisäsivät, että tuo vastakkainen substanssi on olemassa itsekseen, ja tulee asumaan tuomion jälkeen keskellä maan sisusta kuin vankilassa ja pitävän asuntoa, ja peitteenä on oleva sieluja, jotka eivät ole puhdistuneet.

Nämä olivat tärkeimmät manikealaisten harhat vapaasta tahdonvalinnasta, ja ilmiselvää on, miten ne ovat oikeaa näkemystä vastaan.

Näitä herjaavia hourailuja vastaan asettui koko puhtaampi vanha kirkko, vieläpä niin kiivaasti, että taivuttiin liiaksi toiseen suuntaan, kuten lopussa tulemme huomauttamaan.

Toiseksi. Herran vuoden 380 paikkeilla muuan MESSALIUKSEN aloittamana syntyivät hurmokselliset, joita samoja on kutsuttu eukhiiteiksi. Näista Trip.hist.lib.7. Cap.11. Heillä oli tähän aiheeseen liittyviä harhoja kolme erityistä. 1) He opettivat oikein, että ihminen ilman Pyhää Henkeä ei voi aloittaa eikä toteuttaa hengellisiä liikehdintöjä. He väittivät, että Hengen lupauksen saavuttamiseksi ei ole mitään käyttöä sanan ja sakramenttien palveluviralle, vaan Hengen vaikutus saadaan joko unien tulkinnalla tai rukouksen jäljittelyllä. Niin he siis kumosivat tuon säännön: Pyhä Henki on vaikuttava joko kuullun tai ajatellun evankeliumin äänen kautta. 2) He vakuuttivat, että Pyhä Henki osoittaa läsnäolonsa αισθητω̃ς (aistittavasti), ja hänen vaikutuksestaan, onko hän aloittanut meissä hyvän työnsä vai vaikuttaako hän meissä tahtomisen, pitää tehdä päätelmiä vain tuntemuksen tai kokemuksen pohjalta. 3) He sanoivat, että uudistuksessa tapahtuu sellainen tahdon vapauttaminen, ettei tarvita mitään painia, taistelua tai hurskauden harjoituksia, ja ettei millekään opille, kehotukselle tai korjaamiselle ole tarvetta jne. He kuvittelivat, ettei jää mitään pahaa himoa, vaan ihmisestä tulee heti kokonaan hengellinen. Trip. Hist.

Augustinus De haeres. Cap. 57 kertoo hurmoksellisista väitettävän, kuten hän itse sanoo, mielikuvituksellista[2] satua, nimittäin että kun ihminen vapautuu tai kääntyy, näyttää siltä, että ihmisen suusta lähtee sika porsaineen, ja häneen tulee näkyvässä hahmossa tulta, joka ei polta jne. Ehkäpä siitä on otettu tuo kuvitelma, että he sanoivat Pyhän Hengen uudistuksen tapahtuvan αισθητω̃ς (aistittavasti). Voisi todella näyttää siltä, että tällaisia absurdeja kertomuksia turhaan väitetään eukhiiteista, elleivät lähiajan esimerkit Münsterin kaupungista olisi paljon ylittäneet hulluudessaan ja mielettömyydessään noita, mitä Augustinus kertoo hurmoksellisista. Ei ole nimittäin mitään epäilystä siitä, etteikö uudestikastajien sekasorto suurelta osin ole lähtenyt, noussut ja syntynyt hurmoksellisten siemenistä. [Seuraa kappaleen verran esimerkkejä Münzerin hurmoksellisuudesta merkiksi, ettei hurmoksellisuus ole vieläkään sammunut].

Kolmanneksi. Herran vuoden 410 paikkeilla britti PELAGIUS alkoi korottaa vapaan tahdonvalinnan voimia siten, että hän sanoi, ettei armoon ja Pyhän Hengen apuun ole tarvetta, vaan ihminen kykenee omilla luonnollisilla voimillaan toteuttamaan kaikki Jumalan käskyt. Näin Augustinus toteaa. Pelagiuksen näkemyksen summa oli, että ihminen kykenee aloittamaan ja tuottamaan kaikki hengelliset liikkeet.

Pelagiolaisen taistelun historia on huolellisesti pantava merkille. Sen pohjalta voidaan nimittäin ymmärtää oikeammalla tavalla paljon siitä, mitä vapaan tahdonvalinnan opista puhutaan.

Pelagius oli munkki, joka ohjasi elämäntapojaan niin kovalla kurilla, että hänellä oli kaikkien keskuudessa erittäin suuri arvovalta, niin että Augustinus aluksi kumosi hänen harhojaan mainitsematta hänen nimeään.

Huomattakoon myös, mitä tilaisuuksia hänellä oli synnyttää tuota taistelua. 1) Hän tahtoi kiivaasti kumota manikealaisia. 2) Hän ei tunnustanut hurmoksellisten kuvittelemia voimakkaita kokemuksia. 3) Hän rakasti kuria ja näki kristittyjen häpeällisen laiskuuden. 4) Hän harkitsematta otti käyttöönsä isien huonosti sanomia lausumia väittelyissään manikealaisten kanssa, mikä näkyy monessa kohdassa Augustinuksella. Tämä tilanne vei hänet omaan pelagiolaisuuteensa.

Erityisesti on huomattava tuon taistelun koko eteneminen, miten ja kuinka usein Pelagius alkoi puhua toisin. Vaikka hän korjasi kieltään usein, hän silti säilytti mielipiteensä sisällöt.

  1. Hän kielsi täysin Jumalan armon välttämättömyyden vakuuttaessaan, että pakanakansat ovat pelastuneet luonnollisen lain kautta.
  2. Kun hän sitten huomasi hurskaitten loukkaantuvan siitä, koska koko Raamattu ylistää Jumalan armoa, hän alkoi sanoilla myöntää, että Jumalan armo on välttämätön, mutta hän tulkitsi Jumalan hyväksi työksi vain sen, että niin suuressa mielemme pimeydessä hän itse paljastaa laissaan sen, mitä meidän pitää tehdä, uskoa ja toivoa. Kun on saatu tämä tieto, ihminen voi tehdä sitä minkä on oppinut tehtäväksi.
  3. Koska kuitenkin Raamattu ei osoita armoa ainoastaan siinä, mitä meille Jumalan sanassa käsketään uskomisen ja tekemisen säännöksi, vaan että Jumala vaikuttaa tahtomisen jne., Pelagius sanoi, että sielun voimia kuten mielen ja tahdon liikkeelle panevia kykyjä nimitetään armoksi, koska ne ovat erityisiä Jumalan lahjoja, ja meidät on luotu ja ne on annettu meille ilman mitään edeltäviä ansioita. Samoin Apt. t. 7:28: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ja tätä tarkoittaa Paavali sanoessaan: Mitä sinulla on, mitä et ole saanut? 1. Kor. 4:7.
  4. Mutta kun myös tämä käsitys kumottiin Raamatun pohjalta, hän sanoi, että Jumalan armo pätee vain siihen, että menneet synnit annetaan anteeksi, mutta ei siksi, että tulevia syntejä vältettäisiin ja vastaan taistelevia asioita voitettaisiin. Tuo kyky on luonnollinen, August. De grat. Et lib. Arb.cap.13.
  5. Kun sitten tuotiin vastaan ilmiselviä Raamatun todistuksia, hän sanoi, että Pyhän Hengen apu auttaa siihen, että sen, mitä ihmisten vapaasta tahdonvalinnasta käsketään tehdä, hän voi helpommin täyttää armon kautta. Tämä merkitsee, että hän keksi seuraavanlaisen jaottelun: Jotkut ihmiset, jotka tosissaan yrittäen käyttävät luonnon voimia, voivat ilman Jumalan apua tuottaa Jumalaa miellyttävää kuuliaisuutta, mutta niitä varten, jotka ovat veltompia ja välinpitämättömämpiä, on luvattu Pyhän Hengen apu.

Lopuksi hän alkoi peitellä harhaansa puhetavoilla niin ovelasti, että Augustinus sanoo: Nämä voitaisiin hyväksyä ilman epäilyä, elleivät ne olisi niiden sanomaa, joiden kanta on tunnettu. Niin hän alkoi puhua: ´Armo auttaa ihmisen hyvää aikomusta, mutta haluttomalle ja vastahankaiselle ei anneta hyveen intoa´. Samoin: ´Jokaisessa työssä armo aina auttaa tahtoa´. Hän ymmärsi, että ihminen voi ilman Pyhän Hengen liikettä omin voimin synnyttää hyvän aikomuksen, ja kun se itsensä kautta on aloittanut hyvän työn, se vasta sitten saa apua Pyhältä Hengeltä.

Vasta vanhana Hieronymus asettui vastustamaan Pelagiusta, mutta hänen kumoamisensa oli laimeahko. Augustinukselle hän myönsi tässä väittelyssä selkeästi voitonseppeleen. Hän nimittäin sanoo kirjeessä 80: Katolilaiset kunnioittavat ja ottavat sinut vastaan vanhan uskon taas perustajana. Miksi näin sanotaan, sen ymmärtää helposti hän, jolle koko vanhan kirkon historia on tuttu: Melkein kaikilla vanhoilla kirjoittajilla oppi Jumalan Pojan hyvistä teoista oli piilossa ja haudattuna liiallisten vapauden ylistysten alle. Erityisesti Augustinuksen puheilla ja kirjoituksilla, joilla hän osoitti kumoamisten alkulähteet, pelagiolainen harha siis torjuttiin.

Tuo taistelu ei myöskään ollut kevyt. Nuo, jotka ottivat puolustaakseen Pelagiuksen tahoja, eivät olleet tuntemattomia miehiä. Coelestius oli kuuluisa kirjoituksistaan jo nuorena. Campanian piispaa Julianusta pidettiin kuuluisana oppineisuudestaan, ja nälänhädän aikana hän käytti kaikki köyhien hyväksi. Siksi hyvin monet niin ylhäiset kuin köyhät liittyivät häneen. Myös Sulpicius Severus, arvovaltainen mies, tuli Pelagiuksen viettelemäksi. Näin Antonius.

On jäljellä Prosperuksen ja Hilariuksen kirjeet Augustinukselle, joissa kirjoitetaan, että monet niistä, jotka olivat pappeuden korkeimmassa kunniassa, moittivat Augustinusta, ikään kuin tämä ilman syytä olisi liian kiivas ja ajoi liian kovaa asiaansa: Suurin osa olisi annettava Jumala armon ansioksi, mutta kuitenkin voitaisiin myöntää jotakin myös vapaan tahdonvalinnan voimille.

Myös itse Augustinuksen kuulijoiden joukossa kaikki eivät tällä kohtaa ottaneet vastaan hänen oppiaan oikein ja taitavasti, kuten aiemmin kirjoitin, miksi hänen oli pakko kirjoittaa kirjat De gratia et libero arbitrio sekä De correptione et gratia. Nämä historialliset asiat tarjoavat enemmän valoa kuin pitkät kommentaarit.

Neljänneksi. Vielä Augustinuksen eläessä jotkut kuiskailivat häntä vastaan Galliassa. Noin 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen marseillelainen munkki CASSIANUS alkoi epäsuorasti ja hänen nimeään mainitsematta hyökätä Augustinuksen sitä käsitystä vastaan, jota tämä oli puolustanut Raamatun pohjalta selvittäen Pelagiusta vastaan. Saadakseen ujutetuksi tuota näkemystä jollain arvovallalla seurakuntiin, hän kokosi yhteen silloin kuuluisina pidettyjen ja huomattavien erakkojen lausumia, keskusteluja ja vastauksia. 13. tutkielmassaan (siten hän tekstin otsikoi) hän ilmiselvästi puolusti Pelagiuksen kantaa. Hän omisti tuon väittelyn kunnioitetulle ja hyvin arvovaltaiselle vanhukselle CHREMONILLE, jonka selän hän kirjoitti kumaraksi jatkuvasta rukouksesta, niin että tämä kulki kuin nelijalkainen.

Cassianus oli ensin ollut diakoni Konstantinopolin seurakunnassa Johannes Chrysostomuksen alaisuudessa, joka myös karkotti tämän seurakunnasta, koska hän mahdollisesti huomasi jotakin tämä luonteenlaadussa. Chrysostomus nimittäin suhtautui melko nurjasti munkkiuteen.

Tuon esiin vain joitakin Cassianuksen ajatuksia, joiden pohjalta hänen virheensä voidaan havaita: ´Kun Jumala näkee meissä hyvän tahdon synnyn, jonka joko hän itse istutti tai näki meidän pyrkimyksestämme nousseen, hän heti valaisee ja vahvistaa´ jne. Samoin: ´Silmiin nähtävästi tulee esiin, että myös luonnon Hyvän kautta, joka luojan hyvästä teosta on suotu, usein tulee esiin hyvien tahtojen alkuja, koskapa Paavali sanoo: Tahto minulla on´. Samoin: ´Kun katsomme Paavalia ja Sakkeusta, näyttää epäselvältä, armahtaako Jumala meitä siksi, että tarjoamme hyvän tahdon alun, vai päinvastoin. Kumpikin on hyväksyttävä: Se, että toisissa armo kulkee tahdon edellä, toisissa tahto ennen armoa, koska on kirjoitettu: Hänen laupeutensa kulkee minun edelläni, Psal.39:11, ja Varhain rukoukseni kulkee edelläsi, Psal.88:14´. Samoin: ´Tahdonvalinta ei olisi vapaa, jos se tahtoisi ja voisi ainoastaan pahaa´. Hän lainaa Paimenen kirjasta todistetta, jota myös Origenes oli samassa aiheessa lainannut.

Tätä Cassianuksen petollista pyrkimystä vastaan asetti Prosper Aquitanicus todellisen ja oppineen kumoamuksen, joka on jäljellä, kuitenkin jättäen paljastamatta Cassianuksen nimen. Cassianus oli monien taputtama, sillä Gennadius, joka vähän noiden aikojen jälkeen kirjoitti kirkollisten kirjoittajien elämänkertoja, moitti Prosperusta siitä, että tämä oli puhunut Cassianusta vastaan, ja sanoi: ´Kirkko arvioi Cassianuksen teokset hyödyllisiksi´ jne. Tulee siis näkyviin, millä lailla vähitellen se valo, jonka Jumala oli Augustinuksen kautta joten kuten sytyttänyt, alkoi taas sammua.

Viidenneksi. Vuoden 500 vaiheilla oli muuan Gallialainen piispa FAUSTUS, joka salaa hyväksyi pelagiolaisen kannan varsinaiset ytimet. Koska Pelagiuksen nimi kuitenkin oli vihattava, hän teeskenteli olevansa ortodoksi, ja otsikossa kirjaansa, jolla hän levitti tuota myrkkyä, hän lupasi Pelagiuksen kumoamista. Hän väitti: Monet ennen Kristuksen tuloa ovat pelastuneet ilman armon apua luonnollisen kyvyn kautta ja omistaneet hengellisiä mielenliikkeitä. Samoin hän sanoo: ´Mutta sinä sanot: Uskominen on olemassa vain niille, joille Jumala erityisesti on lahjoittanut uskon. Ei ole noin. Jumalan vaatiessa uskoa myös epäuskoisilta hän osoittaa sen olevat istutettuna jokaiseen. Miksei myös itse luonnon lain pohjalta olisi olemassa uskomista? Nämä Maxentius lainaa Faustuksen kirjasta. Fulgentius siis kumoamisen sijaan vaieten toistaa oikean opin vapaasta tahdonvalinnasta, niin kuin aiemmin Augustinus oli selvittänyt. Näin Antoninus.

Vaikka Rooman paavi Hormisdas ei julkisesti uskaltanut hyväksyä Faustuksen kantaa, hän kuitenkin suositteli hänen kirjojaan luettavaksi. Siinä Maxentius asettui voimakkaasti vastaan, ja koska kielenkäyttö ei vielä ollut aivan vapaata, vaan kielet olivat alkaneet olla Rooman paavin orjattaria, Maxentius sanoi, että tuo kirje on harhaoppisten sepustama, ei Hormisdaksen kirjoittama. Hän kuitenkin lisäsi, että oli tämä kirje sitten keltä tahansa, sen kirjoittaja epäilemättä on harhaoppinen. Maxentius esitti opin vapaasta tahdonvalinnasta lyhyellä ajatuksella: Uskomme mukaan luonnollinen vapaa tahdonvalinta ei kykene mihinkään muuhun kuin vain erottelemaan ja toivomaan lihallisia tai maallisia asioita, jotka ehkä ihmisten keskuudessa voivat näyttää kunniakkailta, mutta eivät Jumalan luona. Niitä asioita taas, jotka kuuluvat ikuiseen elämään, se ei voi ajatella, tahtoa, toivoa tai täyttää paitsi sisällisen Pyhän Hengen vuodattamisen tai sisäisen toiminnan kautta.

Kuudenneksi. Vähän sen jälkeen kuin Herran vuonna 520 BENEDICTUS kirjoitti munkeilleen Sääntönsä, hän lopussa salli heidän tutkia, luennoida ja pitää Cassianuksen opin Isien tutkielmien joukosta. Siellä on myös tuo ajatus vapaasta tahdonvalinnasta, jonka Prosperus suoraan on tuominnut. Kun siis paavi ei avoimesti voinut kanonisoida pelagianismia, se piilossa pääsi tunkeutumaan luostareiden nurkkiin ja sieltä kulki seurakuntiin. Kirje Demetriaalle, joka on karkeasti pelagiolainen, ja jonka Augustinus kumoaa Pelagiuksen kirjoituksena, alkoi Hieronymuksen nimellä levitä ja tulla luetuksi. Beda vuonna 700 kumosi sen pelagiolaisen Julianuksen kirjoittamana.

Kun Bernhard Herran vuoden 1120 paikkeilla oli huomannut jatkuvan raamatunluvun ja huolellisen Jumalan sanan tarkastelun pohjalta pelagiolaisia harhoja luostareissa, hän alkoi vaatia tuohon oppiin korjauksia pelagiolaisista turmeluksista. Munkit kuitenkin moittivat häntä kiivaasti. Niin syvät juuret oli pelagianismi saanut. Bernhard kirjoitti seuraavasti: ”Puhuessani kerran heidän edessään ja Jumalan armoa minua kohtaan suositellessani, nimittäin että sekä tunnustan sen kulkevan hyvässä minun edelläni, että tunnen sen kuljettavan ja että toivon sen saattavan loppuun, yksi läsnä olleista sanoi: ´Mitä sinä siis teet? Tai mitä palkkaa ja palkintoa toivot, jos Jumala tekee kaiken´? Hän sanoi: ´Anna kunnia siis Jumalalle, joka ilmaiseksi kulkee edelläsi, ja elä jatkossa arvollisesti, koetellaksesi itseäsi, oletko Jumalan hyviä tekoja kohdatessasi kiitollinen ja niitä suorittaessasi sovelias´. Annat mielestäni hyvän neuvon, mutta jos annat vielä sen, että kykenee pitämään sen: Mutta Henki auttaa heikkouttamme, sekä: Joka aloitti, vie myös loppuun. Hän sanoi: ´Missä siis ovat ansiomme´? Kuuntele: Vanhurskaus ei ole teoista, vaan laupeutensa mukaan hän pelasti meidät. Hän sanoi: ´Mitä siis vapaa tahdonvalinta tekee?´ Vastaan lyhyesti: Se pelastetaan. Jumala on pelastuksen toteuttaja: Vapaa tahdonvalinta on ainoastaan kykenevä sen saamaan.” Tämä tilanne sai Bernhardin kirjoittamaan kirjan Vapaasta tahdonvalinnasta ja armosta, jossa hän kohtalaisesti selittää tämän lokuksen oppia.

Noin Herran vuonna 1150 P. LOMBARDUS toi opille uuden muodon sentenssien rapsodien[3] pohjalta isiltä. Ja koska vähän ennen Bernhard oli puhdistanut opin vapaasta tahdonvalinnasta, tuota opinkohtaa ei Lombarduksella käsitellä huonosti, vaikka hän sekoittaa mukaan tiettyjä siemeniä niistä väittelyistä, joita myöhemmin seurasi paavillisuuden pimeyden voimistuessa.

Vähän Lombarduksen jälkeen, Herran vuoden 1200 paikkeilla, seurasivat FRANCISCUS ja DOMINICUS, joista jälkimmäinen kanonisoi taas Cassianuksen opin.

Noiden piilopaikoista Herran vuonna 1250 munkit lähtivät kouluihin ja alkoivat vallata opettajien oppituoleja. Nimitettiin SENTENTIAAREIKSI heitä, jotka ottivat selittääkseen opin muotoa sillä tavalla kuin oli Lombarduksen sentenssikirjoissa esitettynä. Heistä ensimmäinen ja vanhin oli Aleksander Halesilainen. Koska hän tuli Franciscuksen ja Dominicuksen koulusta, jossa hallitsi Cassianus, sententiaarit eivät opinkohdassa vapaasta tahdonvalinnasta ainoastaan poikenneet Lombarduksesta, vaan väittelivät monista asioista suoraan tämän kantaa vastaan. Lombardus oli sanonut: Ihminen ilman uskoa ja ennen armoa ei voi olla tekemättä syntiä – sen enempää kuolemansyntiä kuin veniaalisyntiä. Sententiaarit taas väittivät, että ihminen ilman armoa voi vapaan tahdonvalinnan voimien pohjalta varoa mitä tahansa kuolemansyntiä ja valmistautua armoon, sekä toteuttaa Jumalan käskyjä mitä teon substanssiin tulee, ja että hyväksyminen ja myöntyminen on meidän vallassamme. He määrittelivät ansion olevan valittu teko vapaan tahdonvalinnan pohjalta Jumalan armon kulkiessa mukana. He lisäävät: Ellei olisi mitään vapaan tahdonvalinnan voimia hengellisissä teoissa luonnollisten voimien pohjalta, kumoutuisi kaikkien ansioitten lähde. Tämä Cassianolainen käsitys selväsanaisesti riitelee ei ainoastaan Raamatun ja Augustinuksen käsityksen, vaan myös Bernhardin ja Lombarduksen selitysten kanssa. Tuo opetuksen laatu säilyi suunnilleen sata vuotta. Vuonna 1350 nimittäin sententiaarit melkein jo puuttuivat. On myös huomattava, ettei noina satana vuotena sententiaarien keskuudessa aina ollut yhtä ja samaa käsitystä tästä opinkohdasta, vaan opin muoto liukui aina huonompaan suuntaan, minkä harkitseminen voi muistuttaa jostakin.

Seurasi LYRA muiden kera, jotka selittivät Raamatun tekstiä.

Konstanzin kirkolliskokouksen jälkeen tulivat postillaattorit: Nuku huoleti.

TUOMAS quaest.24.de veritate et de libertate sanoo: Vapaa tahdonvalinta ilman armoa, tekemällä parhaansa, ei voi soveltautua tai valmistautua armon omistamiseen.

WILHELM Pariisilainen käsittelee erinomaisesti erittelyä maallisen ja hengellisen vanhurskauden välillä. Tästä asiasta katso Apologiaa.

BONAVENTURA nähdessään opin valmistautumisesta armoon sotivan koko vanhaa Kirkkoa vastaan, kuvitteli, että ihmiset syntyessään tuovat aina mukanaan joitakin armoitettuja lahjoja, myös ennen Hengen uudistusta, minkä takia he voivat valmistautua ottamaan vastaan armon.

SCOTUS puhui myöhemmin rohkeammin: Ihminen ilman armoa voi luonnon voimin harjoittaa moraalisesti hyviä tekoja, joilla hän kohtuullisuusansion perusteella ansaitsee otolliseksi tekevän armon. Hän lisää: Ellei oletettaisi kohtuullisuusansiota, Jumalaa ei voitaisi puolustaa henkilöön katsomiselta.

Samoin TUOMAS sanoo prima secundae quaest.189 Art.3: Ihminen luonnon tilassa turmeltuneena ei voi pelkästään luonnollisin voimin rakastaa Jumalaa yli kaiken. Scotistit lainasivat sitaattia Basileukselta: On luonnollista rakastaa Jumalaa yli kaiken.

OCCAM väittää: Niin helposti kuin järki kykenee käskemään rakastamaan Jumalaa yli kaiken, yhtä helposti tahto voi täydellisesti sovittautua tuohon käskyyn puhtaasti luonnollisin voimin.

Herran vuonna 1344 oli GREGORIUS RIMINILÄINEN, Pariisin professori. Hän kumosi julkisesti siihen aikaan tavallisen ja omaksutun sententiaarien käsityksen vapaasta tahdonvalinnasta, ja osoitti Augustinuksen pohjalta, että se on pelagiolainen oppi. Mutta Scotuksen kanta pääsi voitolla, ja vähän myöhemmin se julkisesti saatettiin kirkoissa teidoksi.

AMBROSIUS Spiera lainaa Lombarduksen sentenssiä: Kaikki epäuskoisten elämä on syntiä. Hän sanoi: Tuo käsitys on julma, koska kuolemansynnissä tehtyjen hyvien tekojen tähden joku valaistuu armolla ja pääsee pois synnistä. Hän todistaa sen heti Troijalaisen esimerkillä Gregoriuksen legendasta.

ROSARIUM. Ihminen voi nousta ylös vapaan tahdonvalinnan kannalta, mutta Jumalan armon auttaessa hän voi todella omistaa sen, jos hän kääntyy Jumalan puoleen. Samoin: Jumala kuin aurinkona loistaa yhtäläisesti kaikille, mutta vapaan tahdonvalinnan järjestyksen mukaan hän joko kovettaa tai pehmittää.

Glossa kohtaan Ps.118: Sielu on käsissäni aina jne. Vaikka ihmisen tahto on vääristynyt synnin kautta, kuitenkin pelastus on aina vapauden käsissä. Roffensis: Ihminen ilman erityistä armoa voi valmistautua armoon vapaan tahdonvalinnan voimien pohjalta, jotka se on saanut luomisessa. Nyt myöhemmät paavilliset ja varsinkin jesuiitat puhuvat pehmeämmin. Sotus: Ihminen ilman armoa ei voi kääntää itseään eikä valmistautua Jumalan armoon eikä vaikuttaa mitään pelastukseen kuuluvaa hyvää.

Tästä muistuttaminen on siksi hyödyllistä, että paavilliset alkavat nyt hienommin maalata harhojaan, ja samalla he silti säilyttävät itse ytimen Kaikkina aikoina oli kuitenkin joitakin, jotka puhuivat vastaan, jotkut puhtaammin, jotkut vähemmän puhtaasti. WYCLIFF Herran vuonna 1350 näki, että silloin tavallinen oppi vapaasta tahdonvalinnasta ei ole Raamatun mukainen, mutta moitteessan hän kallistui liikaa toiseen suuntaan ja esitti kaiken absoluuttisen välttämättömyyden.

Niin myös VALLA Herran vuonna 1405. Oikeammin HUSS vuonna 1416. Samoin GERSON, joka oli mukana Konstanzin kirkolliskokouksessa, ja hän huomasi monia harhoja paavillisessa opissa. Hänellä ei kuitenkaan ollut samaa παρρησίαν (rohkeutta) kuin myöhemmin noin vuonna 1517 Herra antoi Lutherille, joka muiden kristillisen opinkohtien lisäksi Jumalan hyvästä teosta puhdisti myös tämän kohdan paavillisista saastoista.

Suom. R.J. 3.8.2015.

[1]Enthusiastarum

[2]Phantasticam.

[3]Jonkinlainen epätyypillinen kirjallinen tuotos.

Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (OSA 3)

Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (PDF)

Osa 1. Osa 2. Osa 3.

3. OSIO Joitakin huomioita pyhien reliikeistä vanhan kirkon ajalta

1 Näin lyhyt ja helppo tiivistelmä olisi voinut lopettaa ja ratkaista koko kiistan pyhien reliikeistä, mikäli vakavasti tahtoisimme käyttää tässä asiassa kaanonina ja sääntönä pyhää Raamattua. Nähdessään, että Raamattu ei paljon tue heitä, paavilliset pyrkivät siirtämään koko tämä kiistan pois Raamatun normista isien ja vanhojen tapojen varaan. Mutta näin meitä vietellessään emme tahdo seurata heitä. Cyprianuksen sanoin ei ole katsottava sitä, mitä jotkut meitä ennen ovat tehneet, vaan mitä hän, joka on ennen kaikkia, määräsi ja osoitti sanassaan meille tehtäväksi. Emmehän me seuraa ihmisten tapaa, vaan Jumalan totuutta. Myöskään ihmisten yksityisten tai julkisten hurskauden tunteiden osoitusten ei pidä olla dogmien ja kulttimenojen normi Kirkossa, vaan yksin pyhän Raamatun. Mikä tahansa isien kirjoituksissa ja vanhoissa tavoissa on yhtenevää tämän säännön kanssa, sen me otamme kiittäen vastaan, mutta mikä vain on ristiriidassa tämän säännön kanssa, sen me hylkäämme rauhallisin mielin, vapaasti ja sen kunnioituksen säilyttäen, joka sellaisille miehille kuuluu, kuten jo ensimmäisessä osassa tämä ajatus monin sanoin on esitetty.

2 Koska kuitenkin vanhalle kirkolle syystä kuuluu ja on osoitettava suurta arvonantoa, tutkimme, mitä toimitusmenoja vanha tosi kirkko Raamatun kanssa yhteneväisinä säilytti pyhien reliikkien kunnioituksessa, ja milloin, mistä syystä ja miten mentiin liian pitkälle. Vaikka alussa kaikki oli siedettävää, vähitellen kuitenkin mukaan sekoittui taikauskoisia käsityksiä, ja lopulta asia muuttui avoimeksi epäjumalanpalvonnaksi.

3 Apostolien aikojen jälkeen oli huomattavia ja kuuluisia marttyyrejä, ja marttyyrikuolemia pidettiin suuriarvoisina ja suuressa kunniassa. Voimakkaalla kiivaudella kumottiin se Basilideen harha, jonka mukaan Kristuksen puolesta ei pidä mennä marttyyriuteen, koska häntä itseään ei ristiinnaulittu, vaan Simon Kyreneläinen hänen sijassaan. Tähän liittyy Ireneuksen lausuma kirjassa 3, luku 20: ´Jotkut ovat menneet niin pitkälle, että he halveksivat myös Herran marttyyreja eivätkä kunnioita heidän marttyyrikuolemaansa. He myös ovat käsitelleet marttyyrien ruumiita tai jäänteitä kunnioittavasti ja arvokkaasti´. Emme kuitenkaan lue mitään muuta kuin että he laskivat heidät hautaan kunnioittavasti. Niin Gallian marttyyrien kirje vuoden 160 paikkeilla Eusebiuksen kirjan 5 luvun 2 mukaan valittaa sitä, että marttyyrien vainoajat olivat viskannet hautaamattomat ruumiit koirille, ja öin ja päivin vartijat valvoivat, etteivät kristityt saisi haudatuksi yhtäkään niistä. Jäännökset poltettiin ja tuhkat heitettiin Rhone-jokeen. Sitten lisätään: ´Me olimme hyvin murheissamme siitä, ettei meidän ollut lupa haudata pyhien marttyyrien ruumiita´. Suunnilleen samoihin aikoihin sattui myös se, minkä Eusebiuksen kirjan 4 luvun 15 mukaan Smyrnan seurakunnan kirje kertoo Polykarpuksen luista, mistä puhuimme edellisessä kohdassa. Vainoajat nimittäin eivät tahtoneet suoda Polykarpuksen ruumista kristityille haudattavaksi, vaan polttivat sen, mutta saatuaan nuo poltetut luut he pitivät niitä kultaa ja jalokiviä kalliimpina. Mutta mitä he niille tekivät? He sanoivat, että me tavan mukaan panimme ne säilöön siten kuin oli soveliasta. Tuona aikana alettiin harrastaa seurakunnallisia kokoontumisia niiden paikkojen äärellä, jonne oli haudattu kuuluisien marttyyrien jäänteet, erityisesti heidän kärsimyksensä päivänä, jota elegantisti kutsuttiin syntymäpäiväksi. Näin nimittäin sanoo Smyrnan kirje: ´Siellä myös Herra sallii yhteen kokoontuneille mahdollisuuden mukaan riemulla ja ilolla viettää marttyyrinsa syntymäpäivää´.

4 Tuodessaan esiin tällaisia esimerkkejä paavilliset heti liittävät tai pikemminkin kuvittelevat mukaan kaikki nuo reliikkien kunnioittamista koskevat omat kohtansa, jotka esitimme tämän kohdan alussa, ikään kuin ne kaikki olisivat olleet käytössä varhaisimman Kirkon aikoina. Kuitenkin Smyrnan kirje selittää mitä selvimmin koko asian sekä vahvistamalla että kieltämällä. Sehän yksinkertaisesti ja selvästi kieltää marttyyrien kultin. Heille osoitettavaa kunnioitusta se taas kuvaa siten kuin Raamattu opettaa eli kuten asian historia on edellisessä kohdassa[1] selitetty, ei siten kuin paavilliset kunnioittavat pyhiä. Koska kristityt näkivät, että kreikkalaisten keskuudessa monet syttyivät voimaan ja urheuteen siitä esimerkistä, kun urhoolliset miehet olivat kuolleet jalon kuoleman isänmaan puolesta rohkeasti taistellessaan, ja heitä vuosittain ylistettiin kun kokoonnuttiin heidän haudoilleen (näin esittää Cyrillus kirjassa 6 Julianusta vastaan, jossa hän puhuu marttyyrien kunnioituksista) – tästä kristityt päättivät, että myös Kirkossa voidaan tällä tavalla innostaa ja vahvistaa monia urhoollisesti ottamaan vastaan ja lujasti kestämään marttyyrikuolema. Nähdessään monien välttävän marttyyrikuolemaa ja luopuvan vainoissa he ryhtyivät viettämään erityisiä juhlia marttyyrien kunniaksi, joissa heitä ansaituin kiitoksin ylistettiin heidän kilvoitteluistaan ja heidän muistostaan saarnattiin, puhuttiin ylistäen kruunuista ja seppeleistä, jotka Jumala, kilpailutuomari, Raamatun lupausten mukaan Marttyyreille oli antanut, jotta jäljelle jääneet näin valmistettaisiin, innostettaisiin ja vahvistettaisiin ottamaan vastaan ja kestämään tulevat kilvoitukset uskon puolesta, etteivät he kidutusten pelosta luopuisi ja hylkäisi tunnustustaan. Ja tämä on se, mistä Smyrnan kirje puhuu: Kokoontuessamme Polykarpuksen haudalle vietämme ilolla ja riemulla hänen kärsimyksensä päivää niiden muistoksi, jotka ennen ovat taistelleet, sekä tulevien marttyyrien harjoittamiseksi ja valmistamiseksi, tai kuten Rufinuksen selitys toteaa, jotta tulevien marttyyrien mielet innostettaisiin loistavilla esimerkeillä kulkemaan edeltäjien tietä. Mutta tätä olemme jo edeltävässä kohdassa huolellisemmin ja laajemmin selittäneet. Tällä kohtaa oli jotakin vielä toistettava, jotta osoitettaisiin olevan väärin se, mitä paavilliset kuvittelevat, nimittäin että varhaisen Kirkon vanhimpina aikoina olisi ollut sellaista reliikkien kulttipalvelua ja kunnioitusta kuin mitä nyt on käytännössä paavillisessa kirkossa sen mukaan kuin tämän kohdan alussa olemme kuvailleet.

5 Varhaisessa Kirkossa tämä oli alku kokoontumisille marttyyrien haudoille ylistyspuheineen, ja asia oli siedettävä eikä sitä pidä moittia, vaan se oli noiden aikojen tarpeiden pohjalta hyödyllinen keskellä mitä julmimpia vainoja, jotta nimittäin muita kehotettaisiin ja varustettaisiin jäljittelemään marttyyrien uskoa, rakkautta ja kestävyyttä. Tapa kunnioittaa marttyyrien jäännöksiä siten säilyi Kirkossa myös seuraavina aikoina. He eivät kuljettaneet ympäriinsä marttyyrien hautaamattomia ruumiita kulttipalvelun ja avun saamisen takia, kuten paavilliset tekevät, vaan he hautasivat ne kunnioittavasti ja vaaran uhan alla, kuten Eusebius kertoo kirjassa 7, luvussa 16, miten assyrialainen[2] kantoi hautaan olkapäillään erään marttyyrin ruumiin loisteliaassa ja kalliissa vaatteessa, ja luovutti tämän haudattavaksi loisteliaasti kuten oli soveliasta. Luvussa 22 he taas ottivat vastaan syliinsä kietoen kuolleitten marttyyrien ruumiit, pesivät ne ja koristivat hautausta varten. Näin Origenes sanoo kirjassaan 5 Celsusta vastaan: ´Ihmisruumiita ei sielujen asuntoina pidä missään nimessä halventaa, koska ne ovat sen arvoisia, että ne mitä parhaimpien lakien luvalla voivat saada osakseen niille soveliaat kunnianosoitukset ja hautauksen´. Edelleen kirjassa 8: ´Olemme oppineet kunnioittamaan järjellistä sielua ja uskomaan sen välineet (organa) kunnioittavasti hautaan´. Muualla, kuten kirjassa 1 Jobiin, hän muistaa kalliin vaatetuksen, jolla kuolleet koristettiin kun heidät oli asetettava maahan säilöön. Kirjassa 7 luvussa 15 Eusebius todistaa hautapaikkoja kutsutun κοιμητήρια (makuuhuoneiksi). Samassa hän myös sanoo, että vainoajat riistivät niitä pois kristityiltä, etteivät nämä voisi viettää niissä panegyrejään[3]. Tertullianus sanoo Apologeticuksessaan: Samalla hautausmaalla Roomassa, nimittäin Ostian tien varrella, oli hänen aikanaan Pietarin ja Paavalin hautamuistomerkki. Eusebius vahvistaa saman muuan kirkollisen kirjoittajan Cajuksen pohjalta. Silloin ei siis vielä pyhien ruumiita kaivettu pois haudoista, vaan heidän annettiin nukkua makuupaikoissaan. Cyprianus käskee kirjassa 3 kirjeessä 6 huolellisesti huomioimaan marttyyrien kuolinpäivät, jotta silloin voitaisiin viettää marttyyrien muistoa, kuten jo Smyrnan kirjeen pohjalta olemme osoittaneet. Myös Eusebiuksella lib.7 epist. Hieracis sanoo: Kun heitä kaikkien lyöminä ajettiin kuolemaan, me silloinkin vietimme juhlan, ja mikä tahansa yksittäisten vainojen paikka oli meille juhlapaikka[4], oli se sitten pelto, autiomaa, laivamatka, majatalo, vankila tai muu. Tietyissä kirjoituksissa on näitä näin kuvattuna, eikä niissä ole mitään niistä kohdista, joita edellä esitimme paavillisesta reliikkien kunnioittamisesta, vaan luemme niistä vain sen, minkä olemme selittäneet Smyrnan kirjeen pohjalta, nimittäin kunnioittavan hautaamisen ja marttyyrien muistopanegyrit. Mitä näiden lisäksi otaksuttua, epävarmaa ja väärää esitetään Rooman paavien nimen ja tittelin varjolla, sitä ei syystä oteta huomioon, koska ne eivät voi eivätkä saa olla todisteena totuudesta. Sellaisella arvonannolla ja kunnioituksella pyhien jäännöksiä siis käsiteltiin varhaisessa Kirkossa yli kolmesataa vuotta.

6 Edelleen vanhassa Kirkossa jotkut myös tuomittiin harhaoppisiksi siitä syystä, että he eivät osoittaneet asiaan kuuluvia kunnianosoituksia marttyyrien jäännöksille. Kertomukset asiasta osoittavat, että tuomitsemisen syyt eivät olleet ne, joiden puolesta paavilliset tässä kiistassa taistelevat, vaan aivan muut. Näiden harhaoppisten tarkastelu tuo jotakin valoa tähän kiistaan. Kuten edellä osoitimme, Basilides tuomittiin, koska hänen mukaansa marttyyrius ei ole välttämätöntä, vaan hyödytöntä ja turhaa, ja siksi hän halveksi marttyyrejä, kuten Ireneus sanoo. Hieronymus kirjoittaa, että Tertullianus tuomitsi Cajanolaiset[5], koska nämä eivät kunnioittaneet marttyyrien jäännöksiä. Augustinus taas sanoo näiden kieltäneen lihan ylösnousemuksen. Peruste ja syy on siis ilmeinen. Gangran kirkolliskokous, kaanon 20, tuomitsee ne, jotka tuomitsevat marttyyrien panegyrijuhlallisuudet, joita vietettiin siinä tarkoituksessa ja sillä tavalla kuten on osoitettu. Tästä on otettu se, mitä kirjoitetaan De dogmatibus ecclesiasticis cap.73: ´Pyhien ruumiita, varsinkin autuaitten marttyyrien jäännöksiä, on kunnioitettava aidosti kuin Kristuksen jäseniä, ja uskomme, että heidän mukaansa nimetyissä basilikoissa on käytävä hurskaalla mielellä ja uskollisella hartaudella niin kuin pyhissä paikoissa, jotka on omistettu jumalanpalvelukselle. Mutta jos joku vastoin tätä käsitystä astuu niihin, hänen ei uskota olevan kristitty, vaan eunomiolainen tai vigilantiolainen´. Gangran kaanonin sanat taas ovat seuraavat: ´Jos joku ylimielisyyttään ja kuvitellen itseään täydelliseksi torjuu marttyyrien muistokokoontumiset ja kiroaa heihin kohdistuneet palvelukset samoin kuin heidän muistonsa, olkoon kirottu´. Lindanus kuvittelee väärin tämän kaanonin tarkoitukseksi, ikään kuin se olisi tuominnut Eustachiuksen siksi, että tämä moitti eikä pitänyt niitä kohtia reliikkien kunnioittamisessa, joiden puolesta alussa olemme sanoneet paavillisten taistelevan. Mutta noina aikoina tuollaiset taikauskoiset käsitykset eivät vielä olleet tunkeutuneet Kirkkoon. Gangran kirkolliskokouksen asiakirjat myös selittävät alkusanoissa ja lopussa syyn tavalla, jossa tarvitaan arvaustaitoa. Esipuheessa nimittäin Gangran isät sanovat, että jotkut viettävät yksityisiä kokoontumisia kodeissa ja halveksuvat pyhien marttyyrien paikkoja sekä moittivat niitä, jotka niihin kokoontuvat. Lopussa taas he selittävät ajatustaan näillä sanoilla: ´Me kunnioitamme Jumalan taloja ja pidämme niissä tapahtuvia kokoontumisia pyhinä ja hyödyllisinä, emmekä sulje hurskautta yksityisiin taloihin, vaan kunnioitamme jokaista Jumalan nimessä rakennettua paikkaa sekä hyväksymme yhteiseksi hyödyksi toteutuneen pyhän kokoontumisen´. Myös Gangran kaanonin peruste on selvä. Näin he tuomitsivat Porfyriuksen, Julianuksen ja muut pakanat tässä keskustelussa, koska nämä sanoivat, että pyhien ruumiit ja luut ovat saastainen ja inhottava asia, joka saastuttaa niin kaupungit kuin ihmiset, kuten lausuvat Cyrillus Julianusta vastaan ja Theodoretus kreikkalaisia vastaan. Kuten Hieronymus kirjoittaa, myöskään Eunomius seuraajineen eivät astuneet apostolien ja marttyyrien basilikoihin. Syy ei ole epäselvä: Eunomius kielsi Kristuksen jumaluuden. Marttyyrien sinetöityä verellään opin ja uskon Kristuksen jumaluudesta, sekä Jumalan vahvistaessa tuon marttyyrien uskon näiden haudoilla tapahtuneilla ihmeillä, Eunomiuksen seuraajat eivät tahtoneet tulla marttyyrien muistoksi vietettäviin kirkollisiin kokoontumisiin, etteivät vaikuttaisi tuolla teollaan hyväksyvän sitä, mikä on vastakkaista heidän opettajansa opetukselle, sillä noissa kokoontumisissa erityisesti julistettiin jäljiteltäväksi marttyyrien uskoa Kristukseen, joka on tosi Jumala ja ihminen. On tunnettua, että Kirkko tuomitsi ennen Hieronymyksen aikaa tässä asiassa nämä harhaoppiset. Sen pohjalta ei silti ensinkään voida todistaa tai vakiinnuttaa paavillisia reliikkikultteja. Kuten on jo osoitettu, syyt tuomitsemiseen olivat sellaiset, jotka eivät osoita ja vahvista mitään muuta kuin Smyrnan kirjeen mielipidettä asiasta. Jos taas Vigilantius ajatteli siten, minkä Hieronymus esittää hänen mielipiteekseen, nimittäin että marttyyrien jäännökset ovat epäpuhtaat ja että ne on kerättävä säkkiin ja heitettävä roskapaikkaan, hänet syystä tuomittiin. Varmasti silti ei Hieronymuskaan uskalla hyväksyä palvontaa. Pian sanomme jotakin ympäri kuljettamisesta.

7 Paavilliset eivät siis voi alussa esittämämme kuvauksen mukaan tähän mennessä esittää omasta reliikkien kunnioittamisestaan yhtään varmaa ja lujaa tukea varhaiskirkon todistetuista kertomuksista yli kolmen vuosisadan ajalta. Ne esimerkit, jotka tähän mennessä on kuvattu, ovat raamatunmukaisia ja ovat aikansa tarpeen mukaan olleet hyödyksi Kirkon rakennukseksi ilman taikauskoa.

8 Tarkastelkaamme nyt sitten, milloin, millä lailla ja mistä käsin tämä asia kehittyi eteenpäin ja veti mukanaan taikauskoisuuden siemeniä, joita jotkut piispat moittivat, jotkut eivät välittäneet ja jotkut taas ylistivät ja lisäsivät, kunnes lopulta tultiin siihen, miten edellä kuvasimme paavillisten taikauskoisia käsityksiä reliikkien kunnioittamisessa. Konstantinus Suuren aikana alkoivat reliikkien siirtämiset vähäisemmistä hautapaikoista hienompiin hautoihin, eikä Konstantinus hurskauden innossaan tässä toiminut huonosti. Kuten myös muut ulkoiset koristukset tuovat ihmisten parissa pakanauskonnolle hyväksyttävän ja arvovaltaisen muodon ja arvovallan, hän pyrki siirtämään kristilliseen uskontoon tätä samaa tehdäkseen sen näin hyväksyttävämmäksi myös pakanoille, kuten koko hänen historiansa osoittaa. Hän näki, että pakanakansat siirsivät kuninkaiden ja huomattavien miesten ruumiita suurella juhlallisuudella jalompiin hautapaikkoihin, jos nämä oli asetettu liian vähäarvoiseen paikkaan. Sankareina pitämiään he asettivat hienoimpiin temppeleihin. Kuten Cyrillus kirjassaan 10 Julianusta vastaan monin esimerkein osoittaa, pakanoiden kuuluisimmat temppelit olivat muinoin olleet kuolleitten hautoja ja muistomerkkejä. Tunnettu on kertomus siitä, miten Antigonus kuljetti isänsä Demetriuksen tuhkat Syyriasta Kreikkaan kuninkaallisessa juhlakulkueessa, kuten Volaterranus ja Sabellicus kuvaavat asian Plutarkhoksen pohjalta, ja esitän heidän sanansa osoittaakseni samanlaisuuden, jonka pohjalta sellainen tuli sisälle myös Kirkkoon. He sanovat: ´Saatuaan isänsä Demetriuksen tuhkat Antigonus syleili niitä suurella kunnioituksella. Hän sulki ne kultaiseen arkkuun, jonka päälle oli asetettu purppurakangas ja kruunu, sijoitti sen ylväästi kuninkaalliseen laivaan, ja ympärillä oli aseiden välkehtiessä komeita nuorukaisia keihäineen; Ksenofanes lauloi pyhää laulua. Kaupungeissa, joihin he rantautuivat, tuotiin kruunuja uurnan luo sekä miehiä, jotka kuljettaisivat jäänteitä. Purjehtiessaan sieltä Korinttiin hän tarjosi noita tuhkia kunnioitettavaksi kaikille ympäröivien kansojen asukkaille, jotka tulivat paikalle. Kun korinttilaiset olivat lähettäneet niille kunnianosoituksensa ja kruununsa, hän lopulta asetti tuhkat Demetriaan viereen´. Plutarkhoksella on myös Theseuksen ja Kimonin yhteydessä kuvaus juhlallisuudesta, jossa Kimon siirsi kolmimastollaan Theseuksen luut neljänsadan vuoden jälkeen Scyruksen saarelta Ateenaan, ja miten loistavassa saatossa ja suurella juhlallisuudella (näitä molempia nimittäin tarkoittaa sana πομπή[6]) ateenalaiset ottivat ne vastaan, ikään kuin itse Theseus olisi palannut kaupunkiin. Samaa hän kirjoittaa myös Phoceuksen luista.

Harkitessaan tätä kaikkea Konstantinus ajatteli, että samanlaista on hyvästä syystä sovellettava Jumalan pyhien, profeettojen, apostolien ja marttyyrien jäännöksiä kohtaan, joita pakanakansat pitivät epäpuhtaina. Hän siis alkoi siirtää pyhien jäännöksiä tuntemattomammista hautapaikoista tunnetumpiin, liittäen mukaan loistavia juhlallisuuksia, mitä heti myös muut alkoivat jäljitellä suurella innolla. Hieronymus kirjoittaa, että Konstantinus siirsi Andreaan, Luukkaan ja Timoteuksen jäännökset Konstantinopoliin. Daphnen Apollo ilmoitti oraakkelivastausta etsivälle Julianukselle, ettei voi antaa vastausta lähellä olevan kuolleen takia (sillä hauta lähellä kuului marttyyri Babylalle). Kun siis Julianus oli määrännyt kristittyjä siirtämään pois Babylan haudan, tuli koko seurakunta paikalle. Äidit ja miehet, neidot ja nuorukaiset siirsivät Babylan arkun pitkässä kulkueessa Antiokiaan temppelin pyhän aitauksen sisälle, ja lauloivat matkalla: ´Joutukoot häpeään kaikki, jotka palvovat kuvapatsaita´. Hieronymus kertoo Arcadiuksen siirtäneen Samuelin luut niin pitkän ajan jälkeen Juudeasta Traakiaan, ja piispat kantoivat hänen tuhkaansa kultaisessa astiassa, joka oli kääritty silkkiin ja kalliiseen kankaaseen. Seurakuntia kansoista Palestiinasta Khalkedoniin saakka riensi noita jäännöksiä vastaan suurella ilolla, ikään kuin olisivat nähneet profeetan läsnä olevana ja elossa, ja ottivat Samuelin vastaan palvoen, mutta ei Samuelia vaan Kristusta, jolle Samuel niin leeviläisenä kuin profeettana kuului. Nämä ovat Hieronymuksen sanat.

9 Näitä alkuvaiheita seurasi kasoittain ja kuin kilpaa lukemattomia tämän laatuisia esimerkkejä, joita noiden aikojen historiankertomukset ovat täynnä. Suunnilleen noina aikoina myös raivosi laajalti ja voimallisesti Areioksen heresia Kristuksen jumaluutta vastaan hallitsijoiden palatseja myöten, ja joidenkin hautojen äärellä tapahtui joitakin paranemisihmeitä todistamaan ja vahvistamaan tuota uskoa Kristukseen, jonka tunnustamisen vuoksi marttyyrit olivat vuodattaneet verensä. Tämän laatuisia ihmeitä on joitakin kuvattuina Augustinuksella De civit. Dei kirjassa 12 luvussa 8, ja myös muilla sen ajan kirjoittajilla. Näitä kaikkia ei saa eikä voida kieltää, varsinkin kun ne valaisevat ja rakentavat uskoa Kristukseen, mutta hyvin monet niistä ovat sellaisia, joilla itse Augustinuksen myöntäessä ei ole tukenaan niin arvovaltaista suositusta, että niihin ilman vaikeutta tai epäilystä voitaisiin uskoa. Myöhemmillä kirjoittajilla on varmasti paljon tullut mukaan ja sekoittunut kirjoituksiin sellaista, jotka ovat enemmän tarujen kuin tosi ihmeiden kaltaisia, kuten kun Nicephorus kertoo kahdesta piispasta, jotka olivat kuolleet Nikean synodin aikana ennen kuin Nikean uskon kaava oli laadittu ja allekirjoitettu: Kun myöhemmin tuo uskon kaava asetettiin kuolleitten päälle, aamulla huomattiin, että se oli molempien allekirjoituksella vahvistettu; (veritatem scilicet a mortuis, Jesaiae octavo)[7]. Samoin se, kun hän kirjoittaa Chrysostomuksen jäännöksien siirtämisestä, ettei niitä pystytty liikuttamaan, ja että Theodosius oli kirjoittanut kirjeen Chrysostomukselle, ja kun se oli asetettu tämän rinnan päälle, hautakumpu liikahteli. Ja kun Chrysostomuksen 35 vuotta kuolleena ollut ruumis oli asetettu piispanistuimelle, se oli sanonut: ´Rauha teille´. Muut ovat keksineet vielä karkeampaa ja tarunomaisempaa.

10 Muutama ihme, kuten jo mainitsin, antoi tilaisuuden siihen, että kaikkialta alettiin silloin kulkea kaikille vanhoille haudoille, alettiin etsiä luita ja kantaa tuhkia, joiden otaksuttiin kuuluneen jollekin profeetalle, apostolille tai marttyyrille, osittain vanhojen ilmoitusten, osittain näkyjen, merkkien, unien ja muiden todisteiden pohjalta.

11 Noita reliikkien siirtämisiä toteutettiin niillä toimitusmenoilla ja seremonioilla, joita silloin oli yleisessä käytössä juhlallisissa hautojen siirroissa. Mukaan tuli pakanoiden juhlallisuuksista kultaisia uurnia, silkkisiä peitteitä, luo tulemisia ja siirtämisiä, kuten osoittamamme mukaan on kirjoitettu Demetriuksen jäänteistä, ja tapoja noudatettu Samuelin siirtämisen yhteydessä. Mutta marttyyrien jäännöksiä ei asetettu alttarin päälle (kuten nyt tapahtuu paavikunnassa). He nimittäin ajattelivat, että se paikka pitää säilyttää uhrille koko maailman syntien puolesta, ja asettivat jäännökset alttarin alle, koska heidät on lunastettu Kristuksen kärsimyksellä, sanoo Ambrosius kirjassa 10, kirjeessä 85, jossa hän lisää: ´ olin ennalta määrännyt itselleni paikan. On nimittäin arvollista, että pappi lepää siellä, missä hän on tottunut uhraamaan. Mutta luovutan paikan marttyyreille´ jne. Tämä on sitä, mistä Hieronymus puhuu, että Rooman paavi uhraa Pietarin ja Paavalin kunnioitettavien luiden päällä, ja heidän hautakumpunsa ovat Kristuksen sovintoalttari. Ja koska ehtoollisen vietossa rukoiltiin julkisesti yhdessä, sanoo Julianus apud Cyrill.lib. 6 et 10, että kristityt huusivat Jumalaa avuksi marttyyrien haudoilla.

12 Nämä asiat olivat Konstantinuksen aikana uutta ja tapahtuivat ilman Raamatun määräystä ja aiemman vanhan ajan esimerkkiä, tietystä loiston κακοζηλία (onnettomasta jäljittelystä), jota pakanat juhlallisuuksiin ja hautauksiin olivat liittäneet. Kuitenkin nämä alussa omaksuttiin jonkinlaisesta hurskauden innosta, eikä niissä vielä oikein voi nähdä olleen mitään taikauskon siemeniä. Noita kunnioittavia jäännösten kuljettamisia ja siirtämisiä toteutettiin ylösnousemuksen toivon tähden ja noiden riisuttavien kuorten kirkastumisen toivon takia, jotka elämässään olivat olleet Jumalan temppeleitä ja Pyhän Hengen välineitä, jotka on herätettävä taivaalliseen elämään ja valoon. Ja kuten Paavalin aikana kastetoimitus eläville jossakin toimitettiin kuolleitten yläpuolella (1.Kor.15:29)[8] osoittamaan ylösnousemuksen toivoa, samoin ehtoollista voitiin viettää marttyyrien ruumiitten yläpuolella ilman taikauskoa. Myös rukous voitiin silloin vuodattaa Jumalan puoleen ilman taikauskoa marttyyrien haudoilla siinä uskossa Kristukseen, jonka puolesta marttyyrit olivat kuolleet. Paitsi muistutus ylösnousemuksen ja kirkastumisen toivosta, profeettojen, apostolien tai marttyyrien reliikkien kunnioittava siirtäminen ja kuljettaminen oli myös eräänlainen innoittava tekijä, joka sai ihailemaan pyhistä kerrottuja uskoa ja hyveitä, kuten Chrysostomus sanoo Babylasta: Puheistaan seuraavana itse pyhien haudat saavat heräämään ihmismielet, jotka katsovat pyhiä, ja jäljittelemään heidän hyveitään. Lisäksi myös Jumalan sanan ulkopuolella tarkastellen on olemassa eräänlainen luontainen kiintymys, jos vaikka joku saisi pitkän ajan perästä katsoa niitä jäseniä, jotka vanhoilla profeetoilla, apostoleilla ja marttyyreillä ovat olleet Pyhän Hengen välineinä loistavia tekoja varten. Myös keisari Augustus Aleksandriaan tullessaan ensimmäisenä toivoi näkevänsä Aleksanteri Suuren ruumiin, jonka hän myös peitti kokonaan kukkasilla ja kunnioitti kruunulla. Chrysostomus sanoo Homiliassa 22 kirjeeseen roomalaisille: ´Minä ylistän Roomaa, mutta en marmoripylväitten ja muun varjon takia, vaan noiden Kirkon pylväitten, nimittäin Pietarin ja Paavalin ruumiiden takia. Kuka nyt antaa minun syleillä Paavalin ruumista, olla haudalla ja nähdä hänen ruumiinsa tuhkan, hänen, joka kantaa Kristuksen stigmoja, ja jonka suun tuhkan kautta (niin sanoakseni) Kristus on puhunut. Tahtoisin nähdä haudan, johon on säilötty nuo vanhurskauden aseet, valon aseet, nyt elävät jäsenet, vaikka ne tässä elämässä olisivat kuolleet. Kristuksen jäsenet, jotka olivat maailmalle ristiinnaulitut ja Kristuksen päälleen pukeneet, jotka olivat Pyhän Hengen temppeli ja pyhä rakennus, sidotut hengellä, yhteen kiinnitetyt Jumalan pelolla ja joissa oli Kristuksen stigmat´ jne. Samoin homiliassa 8 kirjeeseen efesolaisille: ´Tahtoisin myös nyt olla niissä paikoissa, joissa sanotaan noiden kahleitten olleen, haluaisin nähdä nuo kahleet, joita demonit pelkäävät ja kauhistuvat sekä enkelit kunnioittavat – mutta jos olisi kirkollisten huolien puolesta ollut vapaata, ja jos minulla olisi ruumis ollut riittävän vahva, en olisi esittänyt mitään veruketta olla menemättä katsomaan noita kahleita ja vankilaa, jossa hän oli vangittuna´ jne. Samoin Antonius piti Paavali Erakon lehväpaitaa niin suuriarvoisena, että hän pukeutui siihen vain juhlapäivinä. Myös Theodosius piti kunniana nuorempana pukeutua Chibronin piispan viittaan. Eusebius kirjoittaa, että Jerusalemin ensimmäisen piispan Jaakobin penkki oli säilynyt hänen aikaansa asti. Sanon tämän siksi, että nämä oli tehty yksinkertaisella intentiolla ja ilman epäjumalanpalvontaa, emmekä me harkitsematta selitä toisin tai tuomitse niitä, vaan mahdollisuuden mukaan puolustamme ja tulkitsemme hyvään suuntaan sikäli kuin vastustajien edessä ilman haittaa totuudelle on mahdollista.

13 Kuitenkaan ei voida teeskennellen selittää parhain päin noita uusia ja itsevalittuja hurskauden osoituksia reliikkejä kohtaan, jotka on omaksuttu ilman Raamatun todistusta ja vanhimman Kirkon esimerkkiä, ja että niissä heti alun jälkeen oli taikauskon siemeniä liittyneenä mukaan yleisesti tai pikemminkin erottamattomana ominaisuutena. Kuten juhlallinen reliikkien siirtäminen osoittamamme mukaan perustui pakanoiden jäljittelyyn, samoin pakanallisiin juhlallisuuksiin liittyneet taikauskoiset piirteet samalla luikertelivat Kirkkoon. Tunnettu on Plutarkhoksella kertomus Theseuksesta: Marathonissa taistelevien ateenalaisten sanotaan nähneen Theseuksen hahmon, joka aseistettuna taisteli ateenalaisten puolesta ja hyökkäsi barbaarien kimppuun. Myöhemmin Apollo oraakkelin kautta kehotti ateenalaisia etsimään Theseuksen luut, asettamaan ne hautaan Ateenassa, säilyttämään uskonnollisella kunnioituksella ja kunnioittamaan häntä uhrein ja avuksi huudoin sankarina kuin kaupungin suojana ja turvana. Epiphanius kirjoittaa, että pakanalliset egyptiläiset kunnioittivat suurella hartaudella ja kunnioituksella paikkaa, jonne Jeremia oli haudattu, siinä käsityksessä, että tämä kukistaa käärmeet ja krokotiilit. Aelianus var.histor.lib.12 kertoo, että Aleksanteri Suuren ruumis oli maannut hautaamattomana kolmekymmentä päivää. Myöhemmin Aristandrus oli sanonut: Koska Aleksanteri oli ylittänyt kaikkien aikojen kuninkaat onnellisuudessa, hänelle olivat jumalat ilmoittaneet, että missä maassa tahansa Aleksanterin ruumis olisi saava leposijan, se maa olisi täynnä onnellisuutta ja vapaa vihollisten hävitykseltä. Tästä sai alkunsa Aleksanterin seuraajien keskuudessa riita, kun kukin yritti siirtää tuon ruumiin omaan valtakuntaansa ikään kuin valtakunnan lujuuden ja pysyvyyden vakuutena. Lopulta Ptolemaeus onnistui ennen muita siirtämään tuon ruumiin Egyptin Aleksandriaan jne. Polydorus myös osoittaa Dionysiuksen pohjalta, miten viljan luo tuominen oli ollut osa pakanallista kulttia. Aiemmin olemme puhuneet kukista, ruusuista ja seppeleistä, joita pakanat uhrasivat kuolleitten jäännöksille.

14 Historiasta käy ilmi, että näitä pakanallisia piirteitä sai myös Kirkko, ja mukaan lisättiin uusia asioita. Kun reliikkien siirtäminen oli omaksuttu, pian lisäksi tuli mukaan vakaumus, että sen kaupungin tai alueen pyhät tai marttyyrit, jonne heidän jäännöksensä oli laskettu, olivat pylväitä, torneja, varustuksia ja turva, kuten Basilius sanoo in 40 martyres et manantem martyrem. Uurnien vieressä omilla holvipaikoillaan, joihin kukin oli kodeissa asettanut omiensa luut ja tuhkat, myös roomalaiset palvoivat kotijumaliaan[9] kuin varjelijoita, isäntiä ja kodin suojelijoita, ja hädässä huusivat heitä avukseen, kuten Servius monissa kohdissa kuvaa. Siirtämiset myös pian kehittyivät reliikkien ympäri kuljettamisiksi, kuten on nähtävissä Hieronymuksella Vigilantiusta vastaan. Myös Augustinuksen mukaan, kun Stefanuksen reliikkien siirtämisessä sokea nainen oli saanut näkönsä, piispa Lucillus pian asetti ympäri kuljettamisen toimitusmenon Stefanuksen muistoksi. Koska toisinaan reliikkien äärellä tapahtui joitakin ihmeitä, kaikki riensivät sairauksissaan ja hädissään sinne. Jos he saivat käsiinsä noille haudoille tai uurnille asetettuja kukkia, kuten Augustinukselta luemme, tai suruliinoja tai paitoja, kuten Ambrosiukselta, he kantoivat niitä kuin amuletteja ja suojaesineitä, ja ajattelivat itse marttyyrien olevan läsnä tuhkassaan. Eivätkä he huutaneet noiden muistoesineiden äärellä avuksi vain Jumalaa, vaan myös itse marttyyrejä, ja ajattelivat heidän luissaan olevan jumalallista armoa ja voimaa, ja siksi he etsivät sitä avuksi huudoilla ja muilla kulteilla reliikkien äärellä, kuten Basilius puhuu esityksessä Psalmiin 115. He eivät myöskään vain etsineet siellä ruumiillisia paranemisia, vaan kuvittelivat myös, että hengellistä armoa kuten pyhittymistä ja rakkautta annetaan ja lisätään, kun reliikkejä suudellen ja syleillen kosketetaan, kuten Nyssalainen retorisoi teoksessa Marttyyri Theodosiukselle. Augustinuksella marttyyrien reliikkejä asetetaan sairaitten päälle. Silloin myös suunnilleen Hieronymuksen ja Augustinuksen aikoina alkoivat reliikkien jakamiset, niin että jaettuja reliikkejä käytiin katsomassa monissa paikoissa. Tiedämme Augustinukselta De Civit. Lib. 21 cap. 8. että Stefanuksen reliikkejä oli muutamissa paikoissa Afrikassa, vaikka Theodosius nuoremman aikana Theodorus Lukijalta tiedämme kirjoitetun, että Stefanuksen eheät jäännökset siirrettiin Jerusalemista Konstantinopoliin. Augustinuksella De opere monachorum jotkut munkit sen johdosta alkoivat ympäriinsä juoksennellen myydä reliikkejä. Naiset sytyttelivät vahakynttilöitä kirkkaana päivänä auringonpaisteessa marttyyrien hautojen edessä. Hieronymuksella kansa vietti vigilioita marttyyrien hautapaikoilla ja kuljetti sinne ruokia pyhitettäviksi. Omaksuttiin myös pyhiinvaelluksia paikkoihin, joissa he kuulivat olevan kuuluisista ja selvistä ihmeistä tunnettuja reliikkejä. Siten tehtiin pyhiinvaelluksia pyhään maahan ja Pietarin ja Paavalin luo Roomaan. Augustinus kirjeessä 137 kirjoittaa kahdesta munkista, että heidät oli varkausepäilyistä vapaaksi päässeinä lähetetty Felix de Nolan reliikkien luo.

15 Nämä ovat niitä, joita paavillisilla on tapana tuoda esiin vakiinnuttaakseen taikauskoisia käsityksiään, ikään kuin kyseessä olisi apostolinen perinne, jonka kirkko aina, kaikkialla ja kaikkien toimesta olisi pitänyt. Raamatusta ei kuitenkaan ole luettavissa käskyä eikä esimerkkiä mistään tällaisista noudattamisista. Vanhassa kirkossa ja alkukirkossa ei niistä lainatuissa kertomuksissa ole mitään esimerkkejä tällaisista. Se, että asiasta jotakin on luettavissa in Justini quaestionibus, nimittäin että marttyyrien ruumiit suojelevat ihmisiä demonien väijytyksiltä sekä hoitavat sairauksia, joita inhimillinen taito ei voi parantaa, niistä tiedetään, että Justinus ei noita tutkimuksia (quaestiones) ole kirjoittanut. Tutkimuksessa 82 ja 86 nimittäin lainataan Origenesta, joka eli paljon Justinuksen jälkeen. Tutkimus 127 taas mainitsee manikealaiset, jotka tulivat tunnetuiksi vuonna 300. Kun siis paavilliset tässä väittelyissä reliikeistä esittävät vastaan vanhan kirkon nimen[10], me ensiksi vastaamme: Meidän vanha kirkkomme on Kristus ja pyhä Raamattu. Sitten me lisäämme, että apostolinen kirkko ja varhaiskirkko eivät tunteneet yli kolmeensataan vuoteen noita jo luettelemiamme taikauskoisia tapojen noudattamisia pyhien jäänteitten kohdalla. Ne luikertelivat sisään Kirkkoon vuoden 400 paikkeilla, joista ajoista Augustinus itse valittaa kirjeessä 119, että kaikki oli täynnä niin monenlaisia otaksumia, että siedettävämpi oli ollut juutalaisten tilanne näiden ollessa lain taakkojen eikä ihmiskäsitysten alla. Pienistä aluista, merkeistä tai ihmeistä, joista jotkut olivat tosia, toiset valheellisia, nämä kaikki lisääntyivät. Alttiisti ja yleisesti ihmismieli kuvittelee merkkien ja ihmeitten pohjalta ilman Jumalan sanaa ja käskyä uusia dogmeja ja asettaa erityisiä menoja, vaikka juuri tämän Jumala Raamatussa on kieltänyt ja määrännyt sitä varomaan, 6.Moos.13, Matt.24, 2.Tess.2.

16 Kuitenkin noina aikoina kyseisissä kansan parissa rehottavissa taikauskoisissa käsityksissä melkein kaikkia kohtia moitittiin. Elviran kirkolliskokous päätti kaanonissa 34 seuraavasti: ´Kokous näki hyväksi, että hautausmaalla ei päivällä pidä sytyttää kynttilöitä, pyhien henkiä ei nimittäin pidä häiritä. Torjuttakoon seurakunnan ehtoolliselta ne, jotka tätä eivät noudata´. Kaanon 35: ´Kokous näki hyväksi, että naiset eivät valvoisi hautausmaalla öitä, koska he usein rukouksen verukkeella salaa tekevät rikoksia´. On tallella Gregorius Nyssalaisen puhe, jossa hän neuvoo hylkäämään ja torjuu innon matkustaa pyhään maahan. Historian vuoksi kyllä jotkut entisajan henkilöt lähtivät Jerusalemiin, ja hengessä ja totuudessa rukoilivat noilla paikoilla syntynyttä, vaeltanutta ja kärsinyttä Kristusta, kuten kertoo Eusebius kirjassa 6 luvussa 9, että Aleksanteri aloitti matkat Kappadokiasta Jerusalemin paikoille vuoden 200 paikkeilla ευχη̃ς καὶ τὼν τόπων ιστορίας ένεκεν eli rukouksen ja paikkojen historian takia. Myöhemmin jotkut päättivät, että Jerusalemin pyhiinvaellusmatkassa olisi erityinen hurskauden piirre, ikään kuin Jumalan armo noissa paikoissa olisi ollut avarampi ja Pyhä Henki runsaampi ja lähempi. Chrysostomus viidennessä homiliassaan ja kirjoituksessaan antiokialaisille kertoo, että joillakin oli tapana vaeltaa Arabiaan suudellakseen sitä maata, jossa Job oli istunut. Nyssalainen kumosi nuo vakaumukset ja taikauskoiset käsitykset erityisessä puheessaan tosien ja vankkojen perusteitten pohjalta. Hän nimittäin sanoo, että se asia on punnittava Raamatun säännön ja Herran käskyjen lausuman pohjalta, onko se Herran käskemä teko. Sitten hän lisää: ´Jos havaitaan, että se on tullut käytäntöön vastoin Herran käskyjä, en näe, mitä merkitsee käsky tahtoa tehdä mitään kenenkään, joka on tehnyt itsestään itselle lain päättää siitä mikä on hyvää. Siellä, missä Herra nimittää autuaiksi niitä, joiden on taivasten valtakunta, hän ei sinne johtavien oikeiden tekojen joukkoon luetellut pyhiinvaellusta Jerusalemiin. Siellä, missä hän luettelee autuaaksi julistamisia, hän ei sellaista intoa sulkenut mukaan. Mikä ei tee autuaaksi eikä vie taivasten valtakuntaan, miksi siihen satsattaisiin intoa ja vaivaa? Mitä on saava enemmän hän, joka käy noissa paikoissa? Ikään kuin noissa paikoissa Pyhä Henki olisi runsas ja siellä Jumalan armo avarampi.´ Vielä hän sanoo: ´Minä olen vertaillen tullut huomaamaan, että meidän paikkamme ovat noita ulkomaan paikkoja paljon pyhempiä. Siispä te, jotka pelkäätte Herraa, ylistäkää häntä niissä paikoissa, joissa olette. Paikan muuttaminen ei saa aikaan sitä, että Jumala olisi lähempänä, vaan missä oletkin, sinne Jumala tulee luoksesi, jos hän havaitsee sielusi majapaikan olevan valmistettuna. Mutta jos sinulla on sisäinen ihmisesi täynnä kieroja ajatuksia, et saa Kristusta edes Golgatalla, Öljymäellä etkä ylösnousemuksen haudalla ollessasi. Neuvo siis veljiäsi vaeltamaan ruumiistaan Herran luo, ei Kappadokiasta Palestiinaan. Henki nimittäin puhaltaa missä tahtoo, ja hänestä tulevat uskon analogian mukaan osallisiksi myös ne, jotka täällä ovat ja uskovat, ei sen mukaan, että ovat tehneet pyhiinvaelluksen Jerusalemiin.´ Näin siis Nyssalainen. Myös Ludvig Hurskaan aikoina presbyteeri Claudius moitti julkisessa kirjoituksessa niiden taikauskoisuutta, jotka ikuisen elämän saavuttaakseen tekivät pyhiinvaelluksen Roomaan sen perusteella, että Pietarille oli sanottu: ´Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet.´ Claudius sanoo: ´Ei ole sanottu, että Pietari taivaassa ollen päästäisi synneistä niitä, jotka ovat maan päällä, vaan ´minkä päästät maan päällä´´ jne. Lopuksi Claudius päättää: ´Älköön kukaan luottako pyhien ansioihin tai esirukoukseen, sillä jos ei pidä samaa uskoa, jonka kautta nuo miellyttivät Jumalaa, ei voi pelastua´ jne. Myös Bernhard kirjeessä 319 neuvoi erästä munkkia hylkäämään pyhiinvaelluksen Jerusalemiin lisäten tämän perustelun: Munkkien tarkoitus on etsiä taivaallista Jerusalemia eikä maallista, ja tämä tapahtuu sisäisesti liikkeelle lähtemällä, ei jaloilla.

Augustinus sanoo kirjassaan de Moribus Ecclesiae Catholicae cap.34: ´Älkää seuratko perehtymättömien joukkoja, jotka vieläpä oikean uskonnon sisällä ovat taikauskoisia. Tunnen monia hautojen ja kuvien palvojia, tunnen monia, jotka hautojen yllä hillittömästi juodessaan ja tarjotessaan pitojaan ruumiille, hautaavat itsensä haudattujen päälle.´ Hän kirjoittaa myös lib. 8 de civit. cap. 27, miten jotkut kantoivat ruokiaan marttyyrien haudoille, ja hän sanoo, että asetettuaan ne paikoilleen he rukoilevat ja syövät luullen niiden pyhittyvän marttyyrien ansioiden tähden marttyyrien Herran nimessä. Mutta hän lisää, että näin eivät kristityt naiset tee eikä sellaista tapaa ole lainkaan useimmissa maissa. Myös edellisessä kohdassa pyhien avuksi huutamisesta osoitimme Augustinuksen horjuttavan sitä vakaumusta, jossa otaksuttiin marttyyrien henkien olevan läsnä jäännöksissään ja kuulevan syntisiä. Augustinus yrittää kumota myös sen Basiliuksen ajatuksen reliikeissä asuvasta armosta ja jumalallisesta voimasta keskustellen siten, että Jumala voi halutessaan tehdä missä vain, milloin vain ja miten haluaa enkelien välityksellä sellaisia ihmeitä marttyyrien haudoilla, mutta tämä on jo selitetty edellisessä kohdassa, missä myös osoitettiin, että Augustinus ei hyväksynyt, jos pyhiä huudetaan rukouksissa avuksi. Myös Hieronymus tuomitsee reliikkien palvonnan. Myös Cyrillus kirjassa 10 Julianusta vastaan sanoo, että pyhien jäännöksiä ei pidä kuljettaa ympäriinsä, vaan heidät on kätkettävä Äidin syliin maan syvyyteen. Samassa paikassa hän kirjoittaa, että pakanoilla oli taikauskoisena tapana vannoa kuolleitten jäännösten kautta: Μά[11] niiden kautta, jotka on lyöty kuoliaiksi Marathonissa, Salamiissa, Artemisiumissa tai Plataiassa. Μά muiden kautta, jotka ovat tavallisissa haudoissa. Augustinus de opere monachorum cap.28 sanoo: ´Se on sirotellut kaikkialle hajalleen niin monia ulkokultaisia munkkien hahmossa, jotka kulkevat pitkin provinsseja, vaikka heitä ei ole lähetetty eikä kiinnitetty minnekään eivätkä he pysy missään. Toiset myyvät marttyyrien jäseniä (jos ne sellaisia ovat), ja kaikki pyytävät ja kiskovat joko tuottoisan köyhyyden kustannuksia tai teeskennellyn pyhyyden hintaa.´ Myös Karthagon viidennen synodin kaanonissa 2 isät valittavat, että kaikkialla pystytetään alttareita unien ja turhien muka ilmestysten kautta ikään kuin marttyyrien muistoksi. He myös päättivät, että ne alttarit on tuhottava, joissa ei säilytetä varmoja ja alkuperältään luotettavia marttyyrien reliikkejä. Tuohon kaanoniin on lisätty, että sellaisia tuhoamisia ei usein pidä sallia kansan mellakoiden takia.

17 Sellaisilta monilta kansan taikauskoisilta käsityksiltä piispojen oli usein pakko ummistaa silmänsä, kuten sanoo myös Augustinus: ´Tuollaisia monia asioita en uskalla kovin huolettomasti hylätä välttääkseni joidenkin uskonnollisten tai levottomien henkilöiden pahentamista´. Näin hän sanoo de civit.lib.22, cap.8: Joku oli tuonut Jerusalemista mukanaan pyhää maata ja ripustanut makuuhuoneeseensa, ettei hän itse kärsisi mitään pahaa kun pahat henget hyökkäävät taloon. Kun talo oli puhdistettu tuosta hyökkäyksestä, hän ajatteli, mitä pitäisi tehdä tuolle maalle, jota hän ei pidempää halunnut kunnioituksen vuoksi pitää talossaan. Hän kutsutti luokseen lähimpien alueiden piispoja ja pyysi, että tuo maa kaivettaisiin jonnekin ja siitä tulisi rukouspaikka.´ Me emme vastustaneet´, sanoo Augustinus, ´niin tehtiin´ jne. Hieronymus myös puolustaa kiivaassa puheessaan Vigilantiusta vastaan tuollaisia naisten taikauskoisia käsityksiä, ja kun hän ei voinut kieltää, että oli otettu pakanoiden toimitusmenoista se, että kirkkaana päivänä auringon loisteessa marttyyrien haudoilla sytytettiin joukoittain vanhakynttilöitä, hän vastaa näin: ´Jos jotkut maallisten ihmisten perehtymättömyyden ja yksinkertaisuuden tai epäilemättä uskonnollisten naisten takia, joista voimme todella sanoa, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan, tekevät tätä marttyyrien kunnian puolesta, mitä sinä siitä voit päätellä? Ei Kristuskaan tarvinnut voiteluöljyä, eivät marttyyrit tarvitse vahakynttilöiden valoa, ja kuitenkin tuo nainen teki sen Kristuksen kunniaksi ja hänen mielensä hartaus otettiin suopeasti vastaan. Myös niillä, jotka sytyttävät vahakynttilöitä, on palkkansa uskonsa mukaan, kuten apostoli sanoo: Kukin olkoon omassa mielessään täysin varma´ jne. Uskona alettiin silloin pitää sitä, mitä kukin ilman Jumalan sanaa omassa mielessään otaksui. Tästä lähteestä käsin vakiintui myöhemmille vuosisadoille taikauskoisia käsityksiä, ja ne lisääntyivät määrättömästi, niin ettei mitään seurakuntaa arvioitu soveliaaksi rukouksille tai sakramenttien toimittamisille, elleivät pyhien reliikit sitä olleet pyhittäneet. De consecrat.Dist.1 on lisätty kummallisia tarinoita keksityistä ihmeistä, joiden pohjalta lopulta tuli asetetuksi kulttipalvelu joka ei laadultaan, hahmoltaan eikä määrältään eroa pakanakansojen epäjumalanpalvonnasta.

18 Meidän tarkoituksemme ei kuitenkaan ole tarkemmin luetella seuraavien aikojen yksittäisiä taikauskoisia käsityksiä. Edellisessä kohdassa pyhien avuksi huutamisesta on myös tähän liittyvistä useimmista asioista huomautettu. Me olemme päättäneet Jumalan armollisesti auttaessa seurata Jumalan ääntä ja Raamatun totuutta eikä keiden tahansa ihmisten otaksumia tai tapoja. Siksi ensi sijassa esitimme Raamatun ajatukset ja esimerkit reliikkien tosi kunnioittamisesta. Vaikka kunnioitamme uskovien jäänteitä tällä tavalla Raamatun kuvaaman tavan mukaisesti ja sanomme, että niitä pitää kunnioittaa, meitä syyttä syytetään. Paavilliset reliikkien kunnioitukset me ansaitusti hylkäämme, koska ne eivät ainoastaan poikkea Raamatusta, vaan monien taikauskoisten käsitysten takia suorastaan riitelevät sitä vastaan. Koska he yrittävät kunnioitettavan vanhan kirkon nimellä ja verukkeella peitellä taikauskoisia käsityksiään, me olemme osoittaneet, että alkukirkossa ja vanhimmassa apostolien jälkeisessä kirkossa ei kolmensadan vuoden aikana ollut tuollaisia reliikkien kunnioittamisia, joiden puolesta paavilliset nyt taistelevat.

Myöhemmin osoitimme, milloin ja millä lailla tässä asiassa mentiin pidemmälle, ja kun oli kylvetty taikauskoisten käsitysten siemeniä, joita tosin monet moittivat, asiat lopulta kehittyivät avoimen taikauskoisiksi käsityksiksi, joiden säilyttämisen puolesta paavilliset nyt tappelevat. Mikä ensin on totta, on myöhemmin kaikkea mahdollista väärää, sanoo Tertullianus. Tuotakoon siis koko kiista alkulähteille, ja asia on oleva selvä. Vanhat alussa päättelivät olevan hyödyllistä niiden aikojen vaatimusten mukaan noudattaa asioita, jotka auttoivat herättämään ja vahvistamaan uskon, rakkauden ja lujuuden jäljittelyä uskon tunnustamisessa ja marttyyriuden kestämisissä ilman taikauskoisuutta. Kun nyt sellaisia ilman jäljittelyn käytäntöä pakotetaan palvelemaan vain taikauskoisia käsityksiä (sillä Trenton dekreetti ei puhu sanaakaan jäljittelemisestä, vaan kaikki tämä on tapahduttava ja tehtävä vain avun saavuttamisen takia), niiden peitteeksi väärin levitetään vanhan ajan esimerkkejä. Itse vanhan ajan historian esimerkit osoittavat, miten vaarallista on ilman Jumalan sanaa inhimillisten oletusten tai tapojen pohjalta asettaa tai omaksua erityisiä kulttimenoja. Seuratkaamme siis itse isien neuvon mukaan Raamattua, niin emme voi mennä harhaan.

19 Jäljellä on vielä pitkä hyllytila petoksia epävarmoista, keksityistä, kuvitelluista ja vääristä reliikeistä, mutta kertomuksen tästä, jonka Calvin pienessä erityisessä kirjasessaan aloitti, laatikoot loppuun jotkut muut.

Jälkipolvia varten olisi kussakin maassa hyödyllistä koota sellaisia kuvauksia ja tutkia reliikkien lippaita. Näin paljastettaisiin moninaisia petoksia. Tulisi yleiseksi se, mistä oppineen ja vakavahenkisen miehen, Amelungsbornin luostarin apotin Andreaan, on tapana kertoa, mitä muinoin tapahtui hammassärystä kärsivälle Englannin kuninkaalle Edwardille: Kun hän oli määrännyt tuotavan luokseen Apollonian hampaat, joita säilytettiin kaikkialla hänen valtakunnassaan reliikkien joukossa, Apollonian hampaita kasattiin kokoon yhden ainoan valtakunnan reliikkien joukosta niin paljon, että ne eivät mahtuneet muutamaan suureen viinitynnyriin. Tai sitten se, että isien muistoissa toreilla kierteli muuan mies, jolle tapahtui, että hänen kerskuessaan kantavansa mukanaan reliikkien joukossa Pyhän Hengen sulkia, eräät leikkisät miehet avasivat lippaan salaa ja laittoivat sulkien tilalle hiiliä. Kun hän sitten seuraavana päivänä pitkien alkusanojen jälkeen olisi puhunut sulista, ja kansa seisoi läsnä ihaillen, hän lippaan avattuaan löysi sulkien sijasta hiiliä. Puhetaitonsa muistaen mies käänsi aiheen toisaalle ja alkoi puhua, että ne ovat Laurentiuksen polttoritilältä varastettuja hiiliä. Mutta tämän aiheen jätän muille ja siirryn seuraavaan.

20 Vielä tuon Eusebiukselta yhden ainoan kohdan, jonka pohjalta voidaan ymmärtää, millaisella luotettavuudella paavilliset väärinkäyttävät vanhojen todistuksia. Paavilliset lainaavat Eusebiuksen kohtaa kuin Trebizondin[12] käännöksestä seuraavasti: ´Sitä me teemme joka päivä, että kunnioitamme tosi hurskauden sotilaita Jumalan ystävinä, menemme heidän haudoilleen ja annamme heille lupauksia niin kuin pyhille miehille, joiden esirukoukset Jumalan puoleen auttavat meitä suuresti´. Näin paavilliset.

Tutkin tuota Eusebiuksen 43. kirjan lukua 7 Evankelisesta valmistautumisesta, ja huomasin, että kyseessä on ilmiselvä petos. Eusebius ei ensinkään nimittäin sano, että uskovat esittäisivät lupauksia tai pyyntöjä itse marttyyreille, vaan hän sanoo sen, minkä jo aiemmin olemme osoittaneet myös muilta isiltä, että kristityillä oli tapana huutaa Jumalaa avuksi marttyyrien haudoilla. Esitän Eusebiuksen koko kohdan, ja se osoittaa, miten pakanallisten filosofien ja runoilijoiden κακοζηλία[13] taikauskoisten käsitysten siemeniä on luikerrellut vähitellen Kirkkoon, eivätkä ne ole päässeet ainoastaan samalle tasolle, vaan vieläpä ovat ylittäneet pakanoiden taikauskoiset käsitykset.

Eusebius siis arveli, että pakanoiden joukosta kääntyisi hyvin monia Kristuksen uskoon, jos heille osoitettaisiin, että Kirkon usko ei ole vieras filosofien ja runoilijoiden käsityksille. Siksi hän esitti noissa kirjoissaan yhdenmukaisuuden Platonin ja kirkollisen opin välille. Platonilta hän myös esittää nämä sanat, miten pitäisi kunnioittaa niiden kuolemaa, jotka ovat kunniakkaasti vaihtaneet elämää. Platon vastaa: ´Jotka sotapalveluksessa ovat kuolleet kunniakkaasti, emmekö sano heidän olevan kultaista sukua? Uskomme Hesiodosta siinä, miten jotkut tämän suvun ihmiset kuolevat, että he δαίμονες αγνοὶ επιχθόνιοι τελέθουσι, εσθλοὶ αλεξίκακοι, φύλακες μερόπων ανθρώπων, eli kun sankarit kuolevat, heistä tulee puhtaita demoneita[14], jotka kuljeskelevat ympäri maita, karkottavat pahaa ja ovat ihmisten suojelijoita´. Platon vielä lisää: ´Jatkossa demoneiksi muututtuaan ούτω θεραπεύσομεν καὶ προσκυνήσομεν αυτω̃ν τὰς θήκας, niin me palvelemme heitä ja kumarramme heidän hautojaan´.

Tähän Platonin ajatukseen Eusebius liittää nämä sanat: ´Nämä Platonin sanat on suoraan sovitettavissa θεοφιλω̃ν (Jumalalle rakkaiden) uskonnollisten ihmisten kuolemaan, joita voisi oikein sanoa tosi hurskauden sotilaiksi: όθεν καὶ επὶ τὰς θήκας αυτω̃ν, έθος ημι̃ν παριέναι, καὶ τὰς ευχὰς παρὰ ταύταις ποιει̃σθαι, τιμα̃ν τε καὶ μακαρίας αυτω̃ν ψυχὰς, ως ευλόγως καὶ τουτων υφ ημω̃ν γιγνομένων´, eli ´näin myös meillä on tapana mennä heidän hautojens äärelle, ja niiden luona antaa lupauksia tai rukouksia, sekä kunnioittaa heidän autuaita sielujaan, ja näin meidän puoleltamme tapahtuu ikään kuin todennäköisesti ja järkeenkäypänä.´ Lopuksi Eusebius päättää: ´Nämä Platonin ja muiden sanat ovat σύμφωνα τοι̃ς ημετέροις δόγμασι, sopusoinnussa meidän dogmiemme kanssa´.

On siis selvää, että tällaiset asiat ovat järjen kanssa sopusointuisina luikerrelleet pakanoiden toimitusmenoista Kirkkoon. Vaikka Platon sanoo, että sankarien muistomerkkejä palvotaan, Eusebius ei sano, että kristityt tekevät samaa, vaan hän sanoo, että kristityt rukoilevat ja antavat lupauksia marttyyrien haudoilla itse Jumalalle, kuten Julianus Cyrilluksen mukaan esittää tuon kristittyjen tavaksi, minkä edellä olemme osoittaneet.

[1]Muutamin paikoin ”edelliseen kohtaan” (locus praecedens) viitatessaan Chemnitz tarkoittaa edeltävässä niteessä (pars tertia) olevaa tekstiosiota pyhien avuksi huutamisesta (De invocatione sanctorum), jota ei tässä suomennoksessa ole. Aiheissa sivutaan osittain samoja kysymyksiä.

[2]Assyrius; Eusebiuksen tekstiä tarkastamatta on tässä vaikea sanoa, käytetäänkö sanaa tarkoittamaan jotakin tunnettua (as)syyrialaista vai käytetäänkö sanaa tässä ehkä erisnimen luontoisesti: ”Assyrius kantoi”.

[3]Juhla ylistyspuheineen vainajien kunniaksi.

[4]Locus panegyricus.

[5]Cajani.

[6]Lat. pompa.

[7]Tämä puolipisteen jälkeinen Chemnitzin sulkeisiin laittama kohta, jota on vaikea sovittaa syntaksiin, tarkoittaa: Nimittäin totuuden kuolleista, Jesajan kahdekas luku.

[8]Kohta on tuottanut selittäjille vaikeutta. On puhuttu kuolleitten puolesta kastamisesta, kuolleitten ruumiiden pesemisestä tai haudoilla tapahtuneista kristillisistä kasteista. Monet, kuten Luther ja luterilaiset, esittävät haudoilla eli ”kuolleitten yläpuolella” tapahtuneen kastamisen todennäköiseksi selitykseksi.

[9]Lares et Penates.

[10]Antiquitatis titulum. Se muinainen vanhan ajan auktoriteetti, johon vedotaan joko oikein tai verukkeena.

[11]Vannomista ja vakuuttelua vahvistava kreikan sana, usein jumalallinen voima mukaan ajateltuna: kautta sen tai sen, niin totta kuin se ja se tms.

[12]Georgius Trapezuntius, puhetaidon opettaja ja antiikin filosofian klassikoiden (erit. Aristoteleen) kääntäjä kreikasta latinaan 1400 -luvulla.

[13]Onnettomasta jäljittelystä.

[14]Sanalla δαίμων (”demoni”; lat. numen) oli ei-kristillisessä antiikissa neutraalimpi henkeä kuvaava merkitys kuin kristillisessä viitekehyksessä.

Osa 1. Osa 2. Osa 3.

Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (OSA 2)

Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (PDF)

Osa 1. Osa 2. Osa 3.

2. OSIO Pyhän Raamatun opetus pyhien ruumiista, luista tai jäännöksistä.

1 Vaikka pakanakansoilla olikin joitakin ajatuksia sielujen kuolemattomuudesta, he tuntematta Jumalan sanaa, joka opettaa ruumiiden ylösnousemusta ja kirkastumista, kuitenkin kavahtivat itse kuolleitten ihmisten ruumiita kuin jotakin inhottavaa hajun ja saastaisuuden takia, kuten Julianus Cyrilluksen 10. kirjassa osoittaa. Siksi jotkut barbaarit viskasivat ihmisten raadot koirien ja lintujen raadeltaviksi ja syötäviksi. Myös Kahdentoista taulun lait kielsivät ankarasti hautaamasta kuolleitten ruumiita kaupunkiin, etteivät ne siitä saastuisi. Tämän kiellon myös myöhemmin joidenkin hallitsijoiden määräykset vahvistivat. Raamattu ei kuitenkaan opeta ainoastaan sielujen erinomaisuutta ja kuolemattomuutta, vaan se kuuluttaa myös ruumiiden pyhitystä hurskaissa tässä elämässä sekä lupaa niille tämän elämän jälkeen ylösnousemuksen kirkastuksen koiton. Niin kuin Jumala ei luonut ainoastaan sielua, vaan myös ihmisruumiin, samoin Jumalan poika Välimiehenä ei tahtonut omaksua ja lunastaa vain sielua, vaan myös ihmisruumiin. Myöskään Pyhä Henki ei uudestisyntymisen ja uudistuksen pesussa pese, merkitse ja pyhitä vain sielua, vaan myös ruumiin, eikä ehtoollista, joka koostuu maallisesta ja taivaallisesta asiasta, kuten Ireneus sanoo, ota vastaan vain sielumme, vaan myös ruumiimme. Myös Paavali vakuuttaa, että uskovien ruumiit ovat myös tässä elämässä sisällämme asuvan Pyhän Hengen ja Jumalan armon asumuksia ja temppeleitä, 1.Kor.6 ja 2.Kor.6. Hurskaitten ruumiit ovat saman tekstin mukaan myös Kristuksen jäseniä, 1.Kor.6 ja Ef.5. Itse noissa ruumiissa ja ruumiitten kautta Jumala myös harjoittaa monia kunniakkaita ja ihmeellisiä tekoja pyhissään, kuten hän apostolien käsien kautta teki merkkitekoja ja ihmeitä, ja Pietarin varjo paransi sairaita, Apt.t.5. Tarjotkaamme jäsenemme vanhurskauden aseiksi Jumalalle, Room.6. Me myös kirkastamme Jumalaa, emme ainoastaan hengen, vaan myös ruumiimme kautta, jotka molemmat ovat Jumalan, joka lunasti ne kalliilla hinnalla, 1.Kor.6. Kannamme näissä ruumiissamme Kristuksen ristin ja kärsimyksen merkkejä, Gal.6 ja 1.Kor.15. Juuri nuo hurskaitten ruumisparat Jumalan poika herättää eloon viimeisenä päivänä, Joh.5. Tässä lihassani olen näkevä Jumalani, Job.19. Hän on kirkastava alhaisen ruumiimme, Fil.3:21. Mikä nyt kylvetään turmeluksessa, häpeässä ja heikkoudessa, nousee turmeltumattomuudessa, kunniassa ja voimassa, 1.Kor.15; se loistaa kuin aurinko, Matt.13, ja tehdään Kristuksen kirkkauden ruumiin kaltaiseksi, Fil.3.

2 Raamattu siis asettaa hurskaitten ruumiit tarkasteltavaksi kahdelta kannalta: Ensinnä siltä kannalta, mitä ne ovat luonnostaan, sen jälkeen kun ne synnin tähden ovat uponneet suurimpaan surkeuteen, nimittäin synnin ja kuoleman ruumiit, Room.7 ja 8; turmeluksessa, heikkoudessa ja häpeässä, 1.Kor.15. Kuten hienosti sanovat vanhat kirjoittajat: Mitä on ihminen ruumiinsa kannalta muuta kuin haisevaa siementä, sontasäkki ja madonruokaa?

Post hominem vermis, post vermem foetor et horror

Sic in non hominem vertitur omnis homo

 

Ihmisen jälkeen tulee mato, madon jälkeen haju ja kauhu

Niin jokainen ihminen muuttuu ei-ihmiseksi

Samoin:

Cum fex, cum limus, cum res vilissima simus,

Unde superbimus, ad terram terra redimus.

 

Koska olemme vain sakkaa, mutaa ja mitätön asia,

Miksi ylpeilemme, palaammehan maana maahan.

 

 

Toiseksi Raamattu asettaa uskon katseltavaksi pyhien ruumiit siltä kannalta, mitä niistä toivon silmin tulee armon kautta tässä elämässä, ja mitä niistä on kirkkaudessa tuleva tämän elämän jälkeen, kuten jo osoitimme.

3 Samalla lailla Raamattu puhuu kahdella tavalla hurskaitten haudoista ja ruumiista. Ensiksi siltä kannalta kuin ne itsessään ovat ja näkyvät aisteille, kuten kun Kristus sanoo Matt.23: Haudat näyttävät tosin ulospäin kauniilta, mutta sisältä ne ovat täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa. Job sanoo luvussa 7: Lihani on puettu mädäntymisellä ja tomun saastalla ja ihostani on tullut inhottava. Ja luvussa 19: Menen pimeään ja kuoleman peittämään maahan, surkeuden ja pimeyden maahan, missä on kuoleman varjo vailla järjestystä, ja siellä asuu ikuinen kauhu. Luku 13: Minut on kulutettava kuin mätä ja kuin vaate, jonka koit syövät, jne.

Toiseksi Raamattu puhuu kuolleitten uskovien ruumiista, jäänteistä ja haudoista siltä kannalta kuin ne ovat armosta uskossa ja toivossa Jumalan edessä, kuten: Kallis on Herran edessä hänen hurskaittensa kuolema, Ps.116. Herra vartioi kaikkia vanhurskaan luita, yhtäkään niistä ei ruhjota, Ps.34. Heitä kutsutaan Jumalan kuolleiksi, Jes.26: Sinun kuolleesi saavat elää, herätkää ja juhlikaa, jotka asutte tomussa, koska vehreitten ruohojen kaste on sinun kastettasi. Mene sisälle lepopaikkoihisi, minun kansani, kunnes vihani menee ohi. Siirak lainasi tästä sen kahdesti toistamansa luvuissa 46 ja 49: Heidän luunsa virkoavat uudelleen paikoiltansa. Jes.56: He tulevat rauhaan, he lepäävät paikoissaan. Matt.9: Ei tyttö ole kuollut, vaan hän nukkuu. 1.Kor.15: He nukkuvat Kristuksessa. Ilm.14: Onnellisia kuolleet, jotka kuolevat Herrassa. Sillä myös lihani on lepäävä toivossa, nimittäin ylösnousemuksen ja kirkastumisen, Ps.16. Kun Vanhassa liitossa kuolleen koskettaminen saastutti, Kristus Uudessa liitossa, omaksuttuaan kuolevaisen lihamme, kosketti kuolleita ja pyhitti meidän kuolleet ruumiimme. Tultuaan asetetuksi vieraaseen hautaan hän teki kunniakkaiksi meidän itsessään epäpuhtaat hautamme. Siitä käsin enkeleitä näkyy valkoisissa vaatteissa haudalla, ja haudan kautta myös ihmisruumiin lepo on kunniata täynnä, Jes.11.

4 Kuvasin tätä melko runsaasti siitä syystä, että reliikkien taikauskoista kulttipalvelusta moitittaessa on tapana heti asettaa vastaan se väite, jonka myös Hieronymus esitti Vigilantiusta vastaan: ´Siispä Pietarin ja Paavalin jäännökset ovat epäpuhtaat? Siispä hautaan asetettu Herran ruumis oli epäpuhdas? Vartioivatko enkelit kuollutta ja saastaista ruumista? Säkkiinkö siis on koottava marttyyrien jäännökset ja heitettävä roskapaikkaan?´ jne. Me vastaamme, että emme ensinkään ajattele tai opeta, että pyhien jäänteitä olisi kohdeltava halveksivasti, epäkunnioittavasti tai loukkaavasti, vaan niitä on pidettävä sellaisina ja sen arvoisina kuin mitä lainatut Raamatun todistukset osoittavat. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että joko ihmisjärjen ajatusten pohjalta olisi haettava tai pakanoiden tai kenen tahansa ihmisten esimerkeistä opittava tai kunkin olisi itse keksittävä itselleen se tapa, millaisella kunnioituksella pyhien jäänteitä täytyy kunnioittaa, vaan sama Raamattu, joka opettaa, että pyhien jäänteitä on pidettävä kallisarvoisina, osoittaa myös tavan ja perusteen niiden oikealle kunnioittamiselle. Jos me tätä sääntöä seuraamme, emme voi erehtyä, eikä kukaan voi hyvästä syystä syyttää meitä siitä, että emme kylliksi kunnioittaisi pyhien jäänteitä, jos esitämme heille Raamatussa edellä esitetyn kunnioituksen.

5 Raamatussa on siis monia kuvauksia hautauksista, ja Vanhassa testamentissa on muutamia suurenmoisia ja kalliita hautojen laittamisia. Noista kuvauksista ei kuitenkaan ole luettavissa mitään sellaista, mitä paavilliset opettavat reliikkien kulttipalvelusta, vaan ainoastaan, että hurskaitten hautajaiset vietettiin kunnioitusta osoittaen, heidät saatettiin kunnioittavasti hautaan ja asetettiin ja pantiin säilöön hautoihin arvokkaasti. Samaa me luemme paljon yksinkertaisemmin Uudessa testamentissa Kastajan ja Stefanuksen hautaamisesta. Koska koko juutalaiskansa aina piti patriarkkojen muistamista hyvin suuriarvoisena, ja lupauksen perusteella (kuten edellisessä kohdassa on sanottu) myös muisti heidän nimensä rukouksissa julkisesti, he eivät kuitenkaan asettaneet käytännöksi heidän avuksi huutamistaan, eivät kantaneet ympäriinsä heidän esiin kaivettuja luitaan eivätkä erityisenä kulttipalveluna osoittaneet niitä suudeltaviksi, kosketettaviksi ja katseltaviksi, eivät kynttilöitä sytyttämällä kunnioittaneet, eivät apua saadakseen palvoneet, eivät opettaneet, että noiden reliikkien äärellä olisi etsittävä Jumalan armoa ja voimavaikutusta, eivät tehneet lupauksia, eivät tarjonneet lahjoja noille reliikeille, eivät asettaneet niitä sairaiden päälle eivätkä kantaneet kauloissaan, eivät asettaneet niihin toivoaan ja luottamustaan eivätkä vannoneet pyhien luiden kautta, vaikka he muualla olivat sallineet vannomisessa monenlaisia väärinkäytöksiä, Matt.5 ja 23.

6 Mutta jos joku korjaten jatkaa, että Vanhassa testamentissa Jumalan armo oli kitsaampi, ja myös kuolleen hurskaan koskettamista pidettiin saastaisena, varmaa on, että Uudessa liitossa ei naisista syntyneiden joukossa Kristusta lukuun ottamatta ole noussut Johannes Kastajaa suurempaa, ja että myös Stefanus täynnä armoa ja voimaa teki suuria ihmeitä ja merkkejä kansan parissa, Apt.t.5, niin apostolinen kirkko ei kuitenkaan sen enempää Kastajan, Stefanuksen kuin apostolien kohdalla näiden kuoltua tehnyt mitään sellaista, mitä olemme osoittaneet paavillisten tekevän pyhien reliikeille. Eisengrinus kuitenkin argumentoi seuraavasti: Jos Apostolien tekojen viidennen luvun mukaisesti sairaita kannettiin esiin, jotta Pietarin saapuessa edes hänen varjonsa osuisi heihin, ja jos saman kirjan 19. luvun mukaisesti Paavalin yltä otettu hikiliina sairaiden päälle asetettuna karkotti taudit, miksi me emme soisi samaa vaikutusta myös pyhien reliikeille, koska kuoleman kautta heitä kohdannut armo ei ole vähentynyt, vaan pikemminkin lisääntynyt?

Tuollainen argumentaatio ja seuraamus on kuitenkin niin Vanhan kuin Uuden testamentin kirjoitukselle täysin tuntematonta. Ei Jumala ole luvannut, että mitä vain hän pyhien kautta tässä elämässä on tehnyt, hän näiden kuoleman jälkeen tulisi tekemään sitä samaa myös näiden ruumiiden ja luiden kautta. Hän käytti hyväkseen näiden palveluvirkaa tässä elämässä levittääkseen evankeliumia, ja lisäsi lupauksen sitä seuraavista merkeistä. Mark.16. Tuota palvelusta tehdessään he kuolivat tässä elämässä, ja Paavali sanoo Apt.t.13, että he Daavidin lailla kuolivat palveltuaan Jumalan tahdosta omaa sukupolveaan. Seuraamus tästä ei ole se, että sitä samaa, mitä Jumala tässä elämässä on tehnyt pyhien kautta, on heidän elämänsä jälkeen etsittävä heidän reliikkiensä äärellä. Tietenkään ei ole epäilystä siitä, että Jumala voi äärettömässä voimassaan pyhien luiden kautta tehdä suurempiakin ihmeitä kuin mitä hän teki heidän kauttaan näiden eläessä tässä maailmanajassa. Mutta puhuessaan paljon kuolleiden pyhien ruumiista ja luista Raamattu ei kuitenkaan laadi sellaista seuraamusta heidän jäännöstensä suuntaan sen enempää Jumalan absoluuttisen vallan pohjalta kuin sen pohjalta, mitä Jumala pyhien kautta tässä elämässä on tehnyt, niin että ilman varmaa ja varta vasten ilmaistua sanaa asettaisi käytäntöön erityisen kulttipalvelun pyhien reliikkien äärellä.

7 On huolellisen huomioinnin arvoista, että esimerkit pyhien jäännöksistä on Jumalan sanassa kuvattu siten, että ne kuin sormella lähdettä osoittaen tarjoavat selitykset ja kumoamiset siihen, mitä paavilliset esittävät vastaan. Ollessaan jo kuolemaisillaan Elisa 2.Kun.13 ennustaa israelilaisten voittoa syyrialaisia vastaan, jos he kääntyvät Herran puoleen. Kun Elisa oli jo kuollut ja haudattu, ja samana vuonna mooabilaisten sotajoukot tekivät hyökkäyksen Israelin maahan, Jumala, vahvistaakseen Elisan ennustuksen totuudellisuuden erityisellä ja poikkeuksellisella merkillä, herätti kuolleen ihmisen henkiin jo kuolleen Elisan luiden kosketuksella. (Tämä on myös se, mitä Siirak sanoo luvussa 48: Elisan ruumis profetoi kuoleman jälkeen). Miksipä Jumala ei voimallaan voisi halutessaan tehdä tätä niiden luiden kautta, joiden hän vakuuttaa luovutetun hänen huolenpidolleen, Psalmi 34, mutta Raamattu ei kuitenkaan sano, että tuo kuollut mies olisi viety harkitusta päätöksestä Elisan haudan luo siinä tarkoituksessa, että hän heräisi eloon Elisaa koskettamalla, ikään kuin Jumalan kansalla olisi silloin ollut tapana rientää yhdessä profeettojen tai pyhien haudoille etsimään lupausten ja avuksi huutamisten turvin armoa ja voimaa kuolleitten luiden äärellä. Teksti sitä vastoin sanoo, että tuo kuollut heitettiin odottamattomassa tilanteessa Elisan hautaan. Halutessaan haudata miestä heidän kimppuunsa tuli rosvoja eikä heillä ollut aikaa kaivamiseen. Ettei hautaamaton ruumis jäisi vihollisten mielivallalle alttiiksi, he avasivat lähimmän haudan, joka oli Elisan, eivätkä haudanneet häntä (heillähän ei ollut riittävästi aikaa), vaan heittivät sinne kuolleensa, joka pohjaan pudottuaan sitten kosketti Elisan luita ja heräsi henkiin. Tällä ihmeellä Jumala muistutti israelilaisia Elisan profetiasta, etteivät he pelkäisi vihollisten hyökkäyksiä, kunhan vain pysyisivät kiinni Herrassa.

Koska tuo ihme oli huomattava ja mykistävä, ja koska paavilliset ovat ihmeitten pohjalta laatineet kaikki nuo vähän aikaa sitten kuvaamamme reliikkikulttinsa (sillä he argumentoivat ihmeistä käsin kulttimenojen asettamisen suuntaan), tulemme huomaamaan, onko Raamattu tehnyt tai määrääsikö se tehtäväksi tämän Elisan huomattavan luuihmeen pohjalta samaa kuin mitä paavilliset tekevät reliikkien kulttimenoissaan. Jos Raamattu on tehnyt tuon Elisan luiden ihmeen pohjalta samaa, pätee paavillisten päättelemä seuraamus ihmeistä kulttimenoihin päin, mutta jos näin ei ole, voidaan asia oikein ja turvallisesti hylätä, kuka hyvänsä sen sitten näin yhdistääkin. Edes tuon ihmeen jälkeen emme lue, että Elisan luut olisi kaivettu ylös haudasta, kohotettu korkealle, eikä niitä kanneltu ympäriinsä ja asetettu suudeltaviksi, kosketeltaviksi ja katseltaviksi; niitä ei kunnioitettu kynttilöillä, ei koristeltu silkillä, ei palvottu avun saamisen tähden eikä niitä asetettu esiin erityistä kulttipalvelusta varten. Ei asetettu rientämistä noiden luiden luo etsimään sieltä Jumalan armoa ja voimaa; noita reliikkejä ei asetettu sairaiden tai kuolleiden päälle, niiden kautta ei vannottu, niihin ei asetettu toivoa ja luottamusta jne. Emme Raamatusta lue kerrassaan mitään sellaista tehdyn Elisan jäännöksille, edes sen jälkeen kuin hänen luittensa välityksellä oli tapahtunut tuo huomattava ja mykistävä ihme, vaan profeettojen luut jätettiin monumentteihin tai hautoihin, minkä vahvistaa myös Kristus, Matt.23. Juutalaiset eivät myöskään lähteneet noiden pyhien hautojen äärelle palvomaan tai huutamaan heitä avuksi. Hehän palvoivat temppelissä. He kyllä rakensivat profeettojen haudat ja koristivat pyhien hautakammiot, Matt.23, julistaen näin kunnioitustaan pyhiä profeettoja kohtaan, jotka he tunnustivat epäoikeudenmukaisesti tappaneensa. Kristus ei kuitenkaan suuressa määrin anna tunnustustaan tälle heidän innolleen, vaan päinvastoin (kuten myös Chrysostomus selittää) moittii heissä kovasti sitä, että ovat kuolleitten profeettojen ylistäjiä ja ihailijoita, mutta halveksivat ja vainoavat niitä, jotka elävinä ja läsnä ollen syyttävät synneistä ja opettavat Jumalan sanaa oikein, ja että he laiminlyövät täällä eläviä köyhiä pyhiä ja kuluttavat suuria summia rakentaessaan hautamuistomerkkejä näön vuoksi. Myös tämän selityksen Chrysostomus lisää.

Tämä on aivan ilmeistä ja todellakin sellaista, jolla samalla voidaan määritellä koko tämä kiista pyhäinjäännöksistä ja kumota paavillisten koko kulttipalvelus tältä osin. Kuvatessaan luvussa neljäkymmentäkahdeksan Elisan ihmeitä tämän eläessä ja kuoleman jälkeen myös Siirak asettaa näiden tarkoitukseksi ja sovellukseksi Elisan ennustusten vahvistamisen, mutta ei yhtäkään niistä kohdista, jotka esitimme paavillisten kulttipalvelusta, ja että Elisan opettama kansa kääntyisi synneistä Jumalan puoleen. Siirak myös kunnioittavasti kiittää pyhien ja profeettojen muistoa ja jäännöksiä, mutta ei lisää mukaan noita taikauskoisia käsityksiä, joiden puolesta paavilliset taistelevat. Siirak antaa luiden jäädä hautoihin kunniakkaan ylösnousemuksen toivossa ja osoittaa kunnioitustaan, kuten luvuissa neljäkymmentäkuusi ja neljäkymmentäyhdeksän: Muistettakoon heitä siunaten, ja puhjetkoot eli elpykööt heidän luunsa paikoillaan, ja heidän nimensä pysyköön ikuisesti heidän kunniansa pysyessä jälkipolville.

8 Raamatussa on vielä esimerkki Joosefin jäännösten säilöön laittamisesta ja kuljettamisesta, joka tarjoaa ajatuksia selvittää ja kumota se, mistä paavilliset pyhäinjäännösten kuljettamisen ja säilöön panon kohdalla esittävät väitteitään. Kuolleen Joosefin ruumista ei Egyptissä haudattu tai pantu hautakammioon, vaan hänet palsamoitiin ja asetettiin joko kalliista puusta tehtyyn arkkuun tai kirstuun, ja näin säilytettiin Israelin lähtöön saakka Egyptistä. Tokkopa edellä kuvattu on kirjoitettu sellaisen kulttipalvelun asettamista varten kuin miten paavilliset kunnioittavat pyhäinjäännöksiä? Ei ensinkään. Todistaakseen uskonsa Jumalan lupaukseen Joosef määräsi, ettei hänen ruumistaan haudattaisi Egyptiin, vaan että sitä säilytettäisiin niin kauan kunnes oikeana hetkenä he kuljettaisivat hänen luunsa luvattuun maahan, jotta jälkipolvet ahdingoissa ja vainoissa saisivat siitä rohkaisua kuin huomattavasta vakuudesta eivätkä epäröisi pääsevänsä pois Egyptistä ja perivänsä luvattua maata. Tätä Joosefille tehtyä asiaa eivät myöskään loput kaksitoista patriarkkaa ottaneet esimerkiksi, eikä seuraavien profeettojen ja vanhurskaitten lueta sellaista jäljitelleen. Ei ole epäilystä, etteivätkö Israelin lapset olisi kunnioittavasti säilyttäneet Joosefin luita tai jäännöksiä, minkä Siirak osoittaa sanalla επεσκέπησαν (peittivät), mikä merkitsee jonkin niin huolellista säilyttämistä, että sitä ikään kuin suojellaan ja varjellaan jollain peitteellä, mutta emme lue heidän siinä kuitenkaan osoittaneen noille Joosefin jäännöksille mitään tuollaista taikauskoista kunnioittamista, josta edellä mainitsin. Vanha Siirakin käännös luvussa 49 kirjoittaa, että Joosefin luita käytiin katsomassa ja että ne profetoivat hänen kuolemansa jälkeen, minkä jotkut vääntävät sellaiseksi, ikään kuin israelilaiset olisivat kuin noudatettavaksi asetettuna pyhiinvaelluksena rientäneet Joosefin luiden ääreen kuin oraakkelin luo. Kreikkalaisessa tekstissä on kuitenkin vain tuo επεσκέπησαν, joka on edellä jo selitetty. Jälkimmäisiä sanoja tekstissä ei ensinkään ole, vaan jäljentäjät ovat siirtäneet Elisan luista puhuvan kohdan luvusta 48 koskemaan myös Joosefin luita tekstin luotettavuutta vastaan.

Pyhä historia 2.Moos.13 puhuu kyllä Joosefin jäänteiden kuljettamisesta, mutta ei sillä tavalla, siinä tarkoituksessa, siitä syystä tai sellaisen käsityksen pohjalta kuin miten paavilliset toteuttavat reliikkien ympäri kuljettamisiaan. Epäilemättä israelilaiset kuljettivat kunnioittaen nuo Joosefin luut Egyptistä luvattuun maahan, mutta he eivät osoittaneet niitä kohtaan mitään sellaista kuin yllä olemme osoittaneet paavillisten reliikeilleen tekevän. Edes faaraon hätyyttäessä heitä, tai kun tulikäärmeet[1] heidän kimppuunsa hyökkäsivät tai kun he olivat joka puolelta vihollisten ahdistamia, he eivät apua pyytääkseen paenneet mukana kantamiensa Joosefin luiden puoleen, kuten Trenton dekreetti ilmaisee. Ja kun he olivat kantaneet nuo jäänteet luvattuun maahan, he eivät kohottaneet niitä ylös (kuten paavilliset puhuvat) eivätkä asettaneet mitään pyhiinvaelluksia tai kulttimenoja, vaan he asettivat ja hautasivat ne maahan, Joosua 24. Myöhemminkään ei ole luettavissa, että koskaan olisi asetettu sen enempää Joosefin kuin muiden patriarkkojen ja profeettojen haudalle sellaisia luokse vaeltamisia ja kulttimenoja, jollaisia paavilliset viettävät reliikkiensä äärellä. Epifanius päinvastoin siteeraa teoksessaan Antidikomariolaisia vastaan Septuagintan mukaan Raamatun lausetta, jolla tuomitaan ne, jotka osoittavat kuolleille uskonnollista kulttipalvelua. Cyrillus lainaa kirjassa 10 Julianusta vastaan ajatuksen Jesajalta: He nukkuvat haudoista ja luolista unettomien öiden takia.[2] Tätä Hieronymus ylistää erään Constantian kohdalla, jonka oli tapana viettää öitä Hilarionin haudalla, ja jotkut eivät myöskään arkaile tulkita siten tuota Siirakin kirjan lisäystä luvussa 49 Joosefin profetoivista luista.

9 Samoin Raamatussa on myös esimerkki kuolleitten luiden tai jäänteiden siirtämisestä yhdestä haudasta toiseen, jotta ymmärtäisimme, että Raamattu tarjoaa myös tässä kiistassa jäännösten siirtämisestä varman säännön. Sellaista siirtämistä ei Raamatussa kuvata tapahtuneeksi lainkaan niistä syistä, sellaisella tavalla ja siinä tarkoituksessa kuin mitä tapahtuu paavillisten keskuudessa. Gileadin Jaabeksen asukkaat olivat haudanneet Saulin ja Joonatanin luut Jaabeksen lehtoon, 1.Sam.31. Myöhemmin Daavid siirsi heidän luunsa Benjaminin alueelle ja vei ne Saulin sukuhautaan, 2.Sam.21. Kuulet tässä yhteiskunnallisen syyn: suurilla suvuilla silloin oli omat erityiset hautapaikkansa. Vanhus Barsillai halveksi kuninkaallista loistokkuutta voidakseen tulla haudatuksi sukuhautaansa, 2.Sam.19. Toinen huomattava esimerkki on kohdassa 2.Kun.23: Tuhotessaan hautoja, joita oli Jerobeamin uhrikukkuloilla, Joosia kaivoi luut haudoista ja poltti ne alttarilla. Tajutessaan, että lähellä oli Jumalan miehen ja profeetan hauta, Joosia määräsi: Jättäkää se rauhaan älköönkä kukaan siirtäkö pois hänen luitaan. Teksti lisää, että hänen luunsa pysyivät koskemattomina. Päinvastoin jumalallinen rangaistus kuvataan seuraavasti, Jer.8: He heittävät heidän luunsa pois haudoistaan. Baaruk 2: Siirrettäkööt isiemme luut paikoiltaan ja heitettäkööt ne maahan.

10 Jos tahdomme pitää pyhää Raamattua dogmien ja kulttimenojen mittana ja sääntönä, on selvää, että tähän saakka esittämämme perusteella paavillisten reliikkien kunnioittamiset voidaan oikein ja syystä hylätä, koska Raamatun todisteet ja esimerkit eivät sellaisia määrää eivätkä ole noiden kanssa yhdenmukaiset. Hurskaitten pyhiä jäännöksiä kunnioitetaan Raamatun mukaan oikein, jos ajattelemme niistä siten kuin Raamatun esimerkeillä olemme osoittaneet, ja näin ajatellen huolehdimme ruumiista kunnioittavasti, saatamme ne hautaan arvokkaasti ja uskomme maan, suuren äidin, huostaan Jumalan lausuman mukaan: Maata sinä olet ja maahan palaat. Siellä annamme niiden rauhassa levätä ylösnousemuksen ja kirkastumisen toivossa, Jes.57, ja nukkua tomussa (Dan.12), kunnes haudoissa olevat kuulevat Jumalan Pojan äänen ja heräävät elämään, Joh.5. Tällä tavalla uskomme pyhien jäännökset itsensä Jumalan huomaan, Psalmi 34, jotta ne olisivat, kuten kauniisti ilmaisee eräs Tatianuksen puhe kreikkalaisille, εν ταμείοις εναποκείμενα asetetut rikkaan Herran varastoon, huoneeseen tai makuupaikkaan. Myös Cyrillus kirjassa 10 Julianusta vastaan kuvaa reliikkien tosi kunnioituksen Kirkossa tällä tavalla. Hän sanoo: Kukaan ei voi havaita, että meidän keskuudessamme kuolleitten jäänteet sellaisenaan ja huolimattomasti heitettäisiin maahan, vaan ne lasketaan sinne arvokkaasti. Ne ovat jollain lailla piilossa äidin sylissä maan syvyydessä, kuten myös Prudentius elegantisti lausuu:

Nunc suscipe terra fovendum

Gremioque hunc suscipe molli

Hominis tibi membra sequestro

Generosa et fragmina credo

Ota nyt, maa, huolehtiaksesi tästä ihmisestä,

ota hänet pehmeään syliisi,

uskon välittävään huomaasi

tämän ihmisen jalot jäsenet ja osat.

11 Tästä todesta ja ohjeellisesta jäännösten kunnioittamisesta Trenton dekreetti ei kuitenkaan paljon huolta kanna, vaan se taistelee noiden reliikkien taikauskoisten kulttimenojen puolesta, joilta ei ainoastaan puutu Jumalan sanan todistusta, vaan ne myös selvästi ovat sitä vastaan. Vaikka ne näyttäisivät suurenmoisilta, Raamattu hylkää ja torjuu avun saavuttamiseksi suoritetut itsevalitut kulttimenot, jotka inhimillinen kuvitelma ilman Jumalan sanaa itselleen noudatettaviksi asettaa ja omaksuu, 5.Moos.12. Kol.2. Jumala tahtoo käskynsä ja lupauksensa mukaisesti etsittävän armoa ja voimaa sanastaan ja sakramenteistaan uskossa ja avuksi huutaen Jumalan puoleen. Sitä meidän ei ilman sanaa ja sanan ulkopuolella pidä kytkeä pyhien luihin. Nyt on aika, jolloin avuksi huutaminen ei ole sidottu mihinkään paikkaan, Joh.4. Vakaumus siis siitä, että rukous on noin arvollisempi, parempi ja otollisempi kuin jos se tapahtuu hengessä ja totuudessa Kristuksen nimessä muussa paikassa, sotii Kristuksen, välimiehen, tehtävää vastaan. Näin syntien aneiden lupaaminen reliikkien suutelijoille sotii oppia vastaan uskosta Kristukseen, jonka nimen tähden yksin uskovat saavat synnit anteeksi. Apt.t.10. Luottamuksen ja toivon asettaminen reliikkeihin sotii ensimmäistä käskyä vastaan. Muun kuin Jumalan nimen kuten reliikkien kautta vannominen sotii toista käskyä vastaan. Paavin kanonisoimien pyhien reliikkien avuksi huutaminen ja palvominen hädässä sotii suoraan oppia vastaan Jumalan avuksi huutamisesta ja palvonnasta. Nämä kaikki selvästi Jumalan sanaa vastaan sotivat asiat tunnetusti toteutuvat paavillisessa reliikkien kunnioittamisessa, ja sen alussa jo olemme osoittaneet. Myös itse Raamatun nimittäminen kanoniseksi kehottaa ja vahvistaa meitä siitä, että mikä vain ei reliikkien kunnioittamisessa käy yhteen tämän säännön kanssa, me vapaasti hylkäämme kenen tahansa ihmisen pahaksi panematta. Kun me taas kunnioitamme pyhien reliikkejä siten kuin Raamatun esimerkit meille osoittavat, silloin olemme varmoja, että olemme oikealla tiellä, jota nimitetään Jumalan käskyjen tieksi.

12 Tätä Raamatun näkemystä Augustinus lyhyesti käsittelee De Civitate lib.1.cap.19: Eritoten vanhurskaiden ja uskovien kuolleitten ruumiita ei pidä halveksia ja heittää pois, koska heitä Pyhä Henki on käyttänyt kuin välineinään tai astioinaan kaikkiin hyviin töihin. Jos isältä jäänyt vaate tai sormus tai jokin sellainen on jälkeläisille sitä kalliimpi kuin miten suuri oli heidän tunteensa tätä kohtaan, ei ole millään lailla halveksittava itse ruumiita, joita kannamme mukanamme luontevammin ja läheisemmin kuin yhtäkään vaatetta, minkä vuoksi myös muinaisten vanhurskaiden ruumiista huolehdittiin asiaan kuuluvalla arvokkuudella, hautaukset vietettiin ja haudat katsottiin heille etukäteen vielä heidän eläessään, ja he antoivat lapsilleen ohjeita ruumiittensa hautaamisesta ja myös niiden siirtämisestä. Nämä auktoriteetit eivät kehota meitä ajattelemaan, että ruumiilla olisi jokin tunto, vaan ne merkitsevät, että myös kuolleitten ruumiit kuuluvat Jumalan kaitselmukselle, ja tällaiset arvokkuuden osoitukset ylösnousemuksen toivon osoittamisen tähden myös miellyttävät häntä.

[1]4.Moos. 21:6 Vulgatan mukaan.

[2]Ex sepulchris et speluncis dormiunt propter insomnia. Jesajan tarkka kohta jää todentamatta, ja prepositio ex tuottaa tulkintavaikeutta.

Osa 1. Osa 2. Osa 3.

Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (OSA 1)

Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (PDF)

Osa 1. Osa 2. Osa 3.

Teoksesta Examen concilii Tridentini, quarta pars, De reliquiis sanctorum. Martti Chemnitz.[1]

TRENTON KIRKOLLISKOKOUKSEN[2] PÄÄTÖS. Istunto 25:

Uskovien on kunnioitettava myös pyhien Marttyyrien ja muiden Kristuksessa elävien pyhiä ruumiita, jotka ovat olleet Kristuksen eläviä jäseniä, ja jotka hänen Pyhän Hengen temppeleinä on herätettävä ja kirkastettava ikuiseen elämään, ja joiden kautta Jumala osoittaa ihmisille paljon hyviä tekoja. Näin ollen ne, jotka vakuuttavat, että Pyhien jäänteille ei kunnioitus ja kunnia[3] kuulu, tai että uskovat turhaan kunnioittavat niitä tai muita pyhiä muistomerkkejä, ja että Pyhiltä apua saadakseen heidän muistojaan turhaan toistetaan usein, heidät on täysin tuomittava sen mukaan kuin Kirkko jo muinoin tuomitsi ja yhä myös tuomitsee.

1. OSIO. Mikä on tämän kohdan varsinainen kiistanaihe?

1 Pyhää Raamattua kutsutaan kanoniseksi siksi, että se on ja sen pitää olla kaanon eli sääntö, jonka mukaan pitää arvioida ja ratkaista se, mitä tahansa kiistoja Jumalan Kirkossa on dogmeista ja kulttimenoista. Jos tätä väittelyä pyhäinjäännöksistä sovelletaan ja tutkitaan tämän säännön eli Raamatun ajatusten ja esimerkkien mukaan, ratkaisu on helppo ja ilmeinen. Jotta tämä voitaisiin toteuttaa asianmukaisesti ja oikein, aluksi esitämme kohdat, joiden varassa tämä kiista pyhäinjäännöksistä lepää. Tämän kiistan ydin ei nimittäin ole siinä, pitääkö pyhien ruumiita, jäännöksiä ja luita, pyhien, joiden sielut Jumala on kutsunut tästä kuolevaisesta elämästä taivaalliseen isänmaahan, ylösnousemuksen ja kirkastumisen toivon tähden kohdella ja haudata kunnioittavasti ja arvostaen, vaan paavilliset reliikkien kunnioittamisesta ja kunniasta puhuessaan taistelevat erityisesti seuraavista kohdista:

Pyhien ruumiita, tuhkaa tai luita on kaivettava pois ja nostettava ylös haudoista sekä asetettava korkealle paikalle, kuten alttarin yläpuolelle tai muuhun näkyvään paikkaan, ja koristeltava kullalla, hopealla, silkillä ja muilla.

Noita reliikkejä on kuljetettava kulkueissa julkisten rukousten saattelemana sekä tarjottava ja asetettava niitä kristittyjen kosketeltavaksi ja suudeltavaksi tai ainakin katseltavaksi.

He opettavat, että sellaisten reliikkien on tultava Rooman paavin hyväksymiksi (Extra, De reliquiis et veneratione Sanctorum), minkä kanonistit sanovat tapahtuvan kanonisoinnin kautta, jonka Antonius määrittelee Summansa osassa 5, otsikossa 12 ja luvussa 8 seuraavasti: Kanonisoinnissa paavi asettaa pyhät uskon ja pyhän elämän esimerkeiksi sekä kaikissa asioissa palvottaviksi (adorandi) ja hädässä avuksi huudettaviksi (invocandi).

He opettavat olevan erityistä ja ansiollista Jumalan palvelemista, jos kansa apua pyytääkseen (kuten Trenton dekreetti ilmaisee) koskettaa noita esille ja näytteille asetettuja reliikkejä, suutelee tai katselee niitä ja kumartuu niiden edessä elein ja ilmein hartaana, sekä kunnioittaa niitä kynttilöillä, silkillä, seppeleillä ja samankaltaisilla koristeilla.

He opettavat, että noista reliikeistä on etsittävä niissä asuvaa tai läsnä olevaa Jumalan armoa ja voimaa, ja ne, jotka koskettavat tai katsovat noita reliikkejä, tulevat tuosta armosta ja voimasta osalliseksi.

On Jumalalle otollinen uhri, jos noille reliikeille tarjotaan kallisarvoisia lahjoja.

Niille, jotka koskettavat, suutelevat tai ainakin katselevat noita reliikkejä, luvataan monia aneita synteihin.

Rukous on parempi, arvollisempi ja Jumalalle otollisempi, jos se tapahtuu pyhien reliikkien äärellä tai edessä saadaksemme heidän ansioistaan apua. Siksi hädässä on tehtävä lupauksia ja päätettävä lähteä pyhiinvaellusmatkoille noihin paikkoihin, joissa ajatellaan pyhien reliikkejä olevan, jotta siellä heitä huudettaisiin avuksi.

Myös pyhän ehtoollisen sakramentin pyhyyteen vaikuttaa paljon se, jos alttarin sisällä pidetään suljettuina pyhien reliikkejä.

Kanonistit opettavat, että pyhien reliikkejä voidaan asettaa jonkun päälle. Tuomas lisää, että niitä voidaan hyväksyttävästi kantaa kaulassa hurskaudesta ja luottamuksesta Jumalaa ja pyhiä kohtaan, joiden reliikkejä ne ovat. Nämä ovat Tuomaan sanat.

Paavillisten keskuudessa vannomisia toteutetaan koskemalla pyhien reliikkeihin, jotta vannomisen pyhyys jaettaisiin Jumalan ja pyhien kesken.

Paavillisten keskuudessa kaikki on täynnä epävarmoja oletuksia ja vääriä reliikkejä, joille kuitenkin ilman erotusta osoitetaan samaa kunnioitusta ja kunniaa.

2 On julkista ja tunnettua, että paavillisten keskuudessa reliikkien kunnioituksessa on toteutettu ja yhä tapahtuu tätä, ja siksi tahdoin esittää asian tämän käsiteltävän aiheen alussa ikään kuin järjestettynä taulukkona, jotta lukija huomioisi, millaisia väärinkäytöksiä ja taikauskoa Trenton kirkolliskokous kauniin nimen varjolla pyrkii vakiinnuttamaan pyhien reliikkien kunnioittamisessa ja tunkemaan niitä taas kirkkoon. Nämä kohdat jokainen Jumalan sanan pohjalta oikein opetettu kristitty kykenee arvostelemaan helposti uskon analogian mukaan. Mutta koska noita taikauskoisia käsityksiä moitittaessa on tapana vastenmielisesti tuoda Raamatusta ja hurskaan vanhan kirkon ajalta vastaväitteeksi pyhien reliikkien kunnioittamista puoltavia tekosyitä, joiden turvin yritetään taas tyrkytellä noita karkeita ja kauheita taikauskoisia käsityksiä, jotka luetellen edellä mainitsin, minä ensiksi osoitan lyhyesti Raamatun ajatuksen asiasta, miten se kunnioittaa tai tahtoo kunnioitettavan pyhien todistusten tai esimerkkien välityksellä kuolleitten ruumiita, luita tai jäännöksiä – ja tämä vastaus itsessään on osoittava, että paavillisilla reliikkien kunnioittamisilla ei ole Raamatun todistuksia tai esimerkkejä, vaan ne päinvastoin ovat Raamatulle vastakkaisia. Toiseksi huomautamme jotakin reliikkien kunnioittamisesta vanhan kirkon historian pohjalta, miten se hyvästä ja siedettävästä käytännöstä yhä enemmän ja enemmän alkoi taantua taikauskoisten käsitysten ja väärinkäytösten suuntaan, kunnes lopulta päätyi peittelemättömään epäjumalanpalvontaan.

[1]Suom. Reima Jokinen, 16.06.2015, Turku.

[2]Roomalaiskatolisen kirkon synodi vuosina 1545-1563 oli vastareaktio reformaatiolle.

[3]Venerationem atque honorem.

Osa 1. Osa 2. Osa 3.

Johannes Draconites: Sakarjan kirjan selitys

Johannes Draconites: Profeetta Sakarja (PDF) – KOKO KIRJA

OTTEITA SUOMENTAJAN ESIPUHEESTA

Johannes Draconites (1494-1566; vrt. Luther 1483-1546) oli Lutherin tavoin ensin katolinen pappi, jonka Rooman kirkko ekskommunikoi reformaation puolelle siirtymisen takia. Draconites erotettiin kaksi vuotta Lutheria myöhemmin, vuonna 1523. Alunperin Erasmusta ihailevasta humanistista oli tullut vuonna 1521 Lutherin tapaamisen johdosta tämän ihailija ja sittemmin monivuotinen työtoveri Vanhan testamentin käännöstyössä, ja hän oli yksi Schmalkaldenin opinkohtien allekirjoittajista. Draconites oli luterilaisuuden varhaisia hepraisti-teologeja, ja toimi pastorina, professorina ja kirkollisena vaikuttajana. Hänen sanotaan pitäneen elämänsä kohokohtana tohtorinväitöstään Lutherin ohjauksessa 1523, ja hänen kerrotaan myös tehneen menestyksekästä työtä juutalaisten käännyttämiseksi. Juutalaisuutta hän kirjoituksessaan Von Gottes Verheissungen von Christo luonnehti vastakohtaisuudella, että yhtäältä ei ole kiitettävämpää ja siunattavampaa kansaa, mutta toisaalta ei ole kirotumpaakaan.

Draconiteen selitys on läpikotaisin messiaanista: Kristus on jo Vanhassa testamentissa keskus, vaikkakin Uuden liiton tietoisuustasoa verhotummin, ja profeetoilla Messias on henkilönä läsnä aina siellä, missä Raamattu puhuu valitun kansan tulevasta onnesta  –  myös siellä, missä Messiasta ei erityisesti mainita.  Profeetat olivat Messias-keskeisiä. Kerta toisensa jälkeen Draconites muistuttaa, miten Sakarjan aikana uutta Jerusalemin temppeliäkin rakennettiin lopulta siitä käsin, että tuleva Messias oli sinne kerran saapuva.

Juutalaiskansa myös valittiin tästä lopputuloksesta käsin: Messiaan oli kerran synnyttävä ihmiseksi. Tämän viime kädessä koko maailmalle kuulutettavan ilmoituksen takia oli oltava tietty ja tiedetty kansa, jonka historiasta Messias voitaisiin osoittaa löydettäväksi. Hän oli se ainoa suuri Subjekti, jota VT kirkastaa ja nostaa jalustalle. Israelin kansa historioineen, kanonisine kirjoituksineen ja jumalanpalveluksineen oli Messiaan ”kapalo”, ja siksi kansa sai jo etukäteen tiettyjä erikoisetuuksia ja erityisvelvollisuuksia.

Omassa armotalousvaiheessaan juutalaiset profeetat useimmiten puhuivat aikansa eksklusiivisen eli pakanat pois -diskurssin raameissa, ja siksi he profetoivat pääasiassa juutalaisen Israelin/Juudan/ Jerusalemin/Siionin tulevasta menestyksestä Messiaan yhteydessä. Tuossa vaiheessa ei vielä ollut aivan kirkasta se, että pakanat tarkoittivat epäuskoisia, ja juutalaiset olivat esikuva uskovasta kansasta. Kun Pyhä Henki ohjasi profeettojen sanomaa, aikakausi ei yleensä sallinut kuin sivujuonteen tuntuisesti puhua pakanoiden pelastuksesta vallitsevan armotalousajan rinnalla, johon kuului juutalaiskansan erityisasema. Myös Jeesus liittyi tähän juutalaiselle ensin -järjestykseen siinä, kun hän totesi, ettei häntä ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö (Matt.15:24); Israel ei vielä tuolloin ollut tehnyt torjuvaa ratkaisuaan. Jumalan järjestyksen muistaa myös pakanoiden apostoli Paavali jaksossa Room. 15: 8-12: Kristus tuli palvelemaan juutalaisia vahvistaakseen isille annetut lupaukset.

Pakanoiden vapaa sisäänpääsy jumalankansaan murtautui maailmaan sen jälkeen, kun Israel torjui Messiaansa. Kaikki tämä oli etukäteen ilmoitettu, kuitenkin niin, että Jumalan kutsu Israelille oli samalla vakava ja todellinen. Jumala tahtoi loppuun saakka, että Israel olisi ottanut hänet vastaan. Se olisi tuonut pelastuksen pakanoille jollain toisella tavalla kuin miten Jumalan tutkimattomia teitä kulkien nyt tapahtui. Tämä teoreettinen toinen mahdollisuus jäisi kuitenkin turhaksi spekuloinniksi, joka veisi yli kirjoitetun. Israelille myös lankesi seuraukset Messiaan hylkäämisestä. Jumalan tarjotessa Messiasta vastaanotettavaksi kansan hylkimisreaktio ei ollut Jumalan tahtoma asia, vaan majesteettirikos, josta tuli raskas rangaistus. Torjunnan ennalta tietäminen ei poistanut vastuuta kansalta, jonka olisi pitänyt valita oikein. Yksilötasollakin, Juudas Iskariotin kohdalla, väärän valinnan vastuu oli ”astialla”, vaikka valinta oli tiedossa. Se, että Jumala voi tämänkin kääntää hyväksi, ei kumoa väärää, vaikka se Jumalan ”vasemman käden työnä” toisi myös hyvää. Tässä Jumalaa tutkimattomine toimintatapoineen pitää vain kumartaa. Israel kärsi ja kärsii väärästä valinnastaan; Jumala taas omii itselleen siitä koituvan kunnian koko maailman pelastuksen hyväksi. Israelin lailla myös seurakunta-ajan kirkko joutuu tuomiopäivänä tarkkaan tutkintaan, erityisesti opettajat. Tässä ei ole kyse juutalaiskansan suuremmasta syyllisyydestä, vaan pelastushistoriallisesta järjestyksestä: Juutalaiset ovat ajallisesti pykälän pakanoita edellä myös heihin kohdistuvissa rangaistuksissaan. Pakanat, jotka ovat torjuneet Messiaan, eivät tule pääsemään sen helpommalla, kun heitä tuomitaan.

Jumalalla oli siis kadonneita lampaita muuallakin kuin juutalaisten keskuudessa. Hän oli kiinnostunut koko syntisestä ihmissuvusta. Myöhemmin kirkko ymmärsi, että myös ne lupaukset valitulle kansalle, joissa pakanoita ei erikseen mainita, rohkaisevat ja epäsuorasti koskevat koko Jumalan kansaa silloin, kun ilmoitus puhuu messiaanisen ajan todellisuudesta (kuten Sakarjalla): saavathan pakanat silloin uskossa liittyä mukaan Jumalan kansaan. Tämä mahdollisuus pakanoille todetaan VT:ssa myös suoraan siellä täällä: Oli osa Vanhan liiton profetian henkeä, että pakanoitakin tullaan Uudessa liitossa valitsemaan leeviläisiksi papeiksi, Jesaja 66:21 . Juutalaiselle ensin ei Jumalan kokonaissuunnitelmassa merkinnyt juutalaiselle yksinomaan. VT oli ensin juutalaisten, mutta nyt se on koko Jumalan valitun kansan yhteinen kirja. Kaiken pelastusarmon, jonka Messias täytti ja toi maailmaan, hän toi kaikille uskoville. Sikäli kuin Raamattu esikristillisenä juutalaisten kirjana on uskovan jumalankansan yhteistä historiaa, siitä saa ammentaa nyt koko kansa. Vaikka Messiaalla nyt on tavallaan kaksiosainen kansa (juutalaiset ja ”kreikkalaiset”), on silti varsinaisesti vain yksi kansa, kun molemmat kansat yhdessä uskovat ja löytävät profeetoilta, psalmeista ja Moosekselta samaa lupausta omaksi opiksi, pelastukseksi ja varoitukseksi.

Tässä työssäni olen vertaillut Draconiteen tekstiä muutamaan aiempaan ja myöhempään Sakarjan selittäjään, Lutheria unohtamatta. Myös omaa kommentointiani, joka liittyy esim. Antikristukseen ja juutalais- ja pakanakristillisyyden eron tunnistamiseen, olen liittänyt mukaan alaviitteisiin. Israelin valtio on vahvistanut kristillisessä maailmassa pro-judaistisen kiliasmin vääristävää vaikutusta. Toisaalta suomentajan näkemys on, että profeetta Sakarjalta on löydettävissä hienovarainen distinktio messiaanisen ajan uskovien juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä. Asiasta enemmän itse kohdissa. Suomentaja uskoo juutalaiskristillisyyden pysyvän omana teologisena lokeronaan siksi, että myös itse synagoga eli ulkoinen juutalaisuus (joka edustaa paatumusta) pysyy – ja kun juutalainen kääntyy Messiaan puoleen, hän saa erityisellä tavalla kokea olevansa Jaakobin palannut jälkeläinen, jonka synnit Goel (Lunastaja) on poistanut (Jes. 59:20; Room. 11:26). Juutalaiskristillisyyden kautta Israel on myös kollektiivina pelastuva tavalla, jossa Paavali paljastaa salaisuuden: Uskovan juutalaisjäännöksen kautta täyttyy paatumuksenkin keskellä pakanoitten aikana erikseen juutalainen Israel. Vaikka minkään aikakauden etninen juutalaisuus ei kokonaan koskaan pelastu, silti lopussa toteutuu koko Israelin pelastus, koska juutalaisen uskovan jumalankansan luku täyttyy jatkumossa Vanhan liiton isien kanssa. Salaisuus on merkittävä, koska tällaista määrittelyä erilliseksi pelastuvaksi juutalaiskirkoksi tai uskovaksi juutalaiskansaksi ei oikeastaan enää pitäisi olla, kun juutalaisia ja pakanoita erottanut väliseinä on murrettu (Ef.2:14) ja Israelin kansalaisoikeus on kaikilla uskovilla (ks. Ef.2:12). Silti juutalainen Israel ”pysyy kasassa” koko pakanoiden ajan, ja sellaisena eskatologisesti pelastuu. Tätä erilliskirjanpitoa Jumala jatkaa juutalaisten isien tähden, jotka ensisijaisesti odottivat oman kansansa pelastusta pakanoiden keskellä. Näin Paavalin opetus on kokonaan johdonmukaista siinä, miten kaikki uskovat ovat Aabrahamin lapsia, että ei ole erotusta juutalaisen ja pakanan välillä, ja että silti juutalaisilla on samalla oma historiaan pohjautuva lokeronsa ilman että syntyy mitään teologista arvokkuustaistelua pakanoiden ja juutalaisten välillä.

Salomo Glassius: Profeetallisen kielen luonteesta

 

Philologia Sacran esipuheesta.

Varmaa on, että Kristuksen (joka tässä maailmassa pantiin kokemaan asioita meidän laillamme) omassa koulussa tuttujen ja läheisten keskellä ilmenevä kehittymättömyys ja ja ennakkokäsitys Kristuksen maallisesta valtakunnasta sai alkunsa muun muassa siitä, että profeettojen ennustukset, joissa nämä sangen ylevästi kuvaavat Messiaan valtakuntaa, sen hengellistä laajuutta valaistakseen käyttävät hyväkseen maailman ulkoisesti havaittavien valtakuntien olosuhteista otettuja kielikuvia, ja sen mukaan opetuslapset muun juutalaiskansan tavoin ymmärsivät ne sanotuiksi varsinaisessa merkityksessä (proprie; tässä konkreettisesti, ”kirjaimellisesti”). Kuinka lujasti tämä erheellinen käsitys heidän mieleensä oli piintyneenä, ja miten vaivalloisesti itse Totuuden opettaja kykeni sitä pois kitkemään, sen evankeliumien kertomus kyllin selvästi osoittaa. Sama alkuperä on kiliastien erheessä, jopa heti kirkon alkuajoista ja eteenpäin. Tiedämme tämän erheen palautetun taas meidänkin aikanamme monien pariin, jotka kerskaavat Kristuksen nimestä. He ymmärtävät varsinaisessa merkityksessä kirjoitetuiksi profeettojen ennustukset kirkon kunniasta ja rauhasta, jotka on esitetty maallisia asioita kuvaavin sanoin, ja niiden pohjalta muodostetaan suloisella unennäöllä mieleen sellainen kirkon tila, jossa se kokee pelkkiä voittoja ja nauttii ajallisesta rauhasta ilman häiritsevien ahdistusten pilveä. Näin suljetaan pois ahdistuksille pyhitetty tie taivasten valtakuntaan, ja avataan toinen avoin tie, jota ei Kristus asettanut eikä omilleen opettanut. Tätä erhettä Hieronymus muutamissa kohdissa käsittelee profeettoja selittäessään, ja mm. kommentaarissaan Jesajaan, luku 66, hän lähellä loppua puhuu näin: ´Kuukausi kuukaudelta ja sapatti sapatilta, jolloin kaikki liha tulee palvomaan Jumalaa, tulkitsevat kiliastit (joita me voimme nimittää milliaristeiksi) naurettavalla tavalla seuraavasti: Ne, jotka asuvat lähellä, tulevat Jerusalemiin jokaisena sapattina; kauempana asuvat tulevat kuukausittain, kuukauden kierron täytyttyä; hyvin kaukana asuvat tulevat vuosittain eli pääsiäisen tai lehtimajanjuhlan päivinä, sen mukaisesti, mitä sanotaan Sak.14:16: He nousevat vuosi vuodelta palvomaan Herraa, sotajoukkojen kuningasta, ja viettämään lehtimajanjuhlaa. Tarjotakseen kuulijoille vielä makeamman naurun, he sen mukaan, mitä kirjoitetaan saman kirjan lopulla (Sak.14:21): Ei ole enää kaupustelijaa sinä päivänä Herran temppelissä, selittävät, että kaupustelijat lakkaavat olemasta tuhanneksi vuodeksi, koska kaikkea kasvaa kaikissa paikoissa, emmekä me sitten ole vailla balsaminlehteä tai pippuria, eivätkä intialaiset kaipaa meiltä minttua´