Chemnitz: Pyhäinjäännöksistä (PDF)
3. OSIO Joitakin huomioita pyhien reliikeistä vanhan kirkon ajalta
1 Näin lyhyt ja helppo tiivistelmä olisi voinut lopettaa ja ratkaista koko kiistan pyhien reliikeistä, mikäli vakavasti tahtoisimme käyttää tässä asiassa kaanonina ja sääntönä pyhää Raamattua. Nähdessään, että Raamattu ei paljon tue heitä, paavilliset pyrkivät siirtämään koko tämä kiistan pois Raamatun normista isien ja vanhojen tapojen varaan. Mutta näin meitä vietellessään emme tahdo seurata heitä. Cyprianuksen sanoin ei ole katsottava sitä, mitä jotkut meitä ennen ovat tehneet, vaan mitä hän, joka on ennen kaikkia, määräsi ja osoitti sanassaan meille tehtäväksi. Emmehän me seuraa ihmisten tapaa, vaan Jumalan totuutta. Myöskään ihmisten yksityisten tai julkisten hurskauden tunteiden osoitusten ei pidä olla dogmien ja kulttimenojen normi Kirkossa, vaan yksin pyhän Raamatun. Mikä tahansa isien kirjoituksissa ja vanhoissa tavoissa on yhtenevää tämän säännön kanssa, sen me otamme kiittäen vastaan, mutta mikä vain on ristiriidassa tämän säännön kanssa, sen me hylkäämme rauhallisin mielin, vapaasti ja sen kunnioituksen säilyttäen, joka sellaisille miehille kuuluu, kuten jo ensimmäisessä osassa tämä ajatus monin sanoin on esitetty.
2 Koska kuitenkin vanhalle kirkolle syystä kuuluu ja on osoitettava suurta arvonantoa, tutkimme, mitä toimitusmenoja vanha tosi kirkko Raamatun kanssa yhteneväisinä säilytti pyhien reliikkien kunnioituksessa, ja milloin, mistä syystä ja miten mentiin liian pitkälle. Vaikka alussa kaikki oli siedettävää, vähitellen kuitenkin mukaan sekoittui taikauskoisia käsityksiä, ja lopulta asia muuttui avoimeksi epäjumalanpalvonnaksi.
3 Apostolien aikojen jälkeen oli huomattavia ja kuuluisia marttyyrejä, ja marttyyrikuolemia pidettiin suuriarvoisina ja suuressa kunniassa. Voimakkaalla kiivaudella kumottiin se Basilideen harha, jonka mukaan Kristuksen puolesta ei pidä mennä marttyyriuteen, koska häntä itseään ei ristiinnaulittu, vaan Simon Kyreneläinen hänen sijassaan. Tähän liittyy Ireneuksen lausuma kirjassa 3, luku 20: ´Jotkut ovat menneet niin pitkälle, että he halveksivat myös Herran marttyyreja eivätkä kunnioita heidän marttyyrikuolemaansa. He myös ovat käsitelleet marttyyrien ruumiita tai jäänteitä kunnioittavasti ja arvokkaasti´. Emme kuitenkaan lue mitään muuta kuin että he laskivat heidät hautaan kunnioittavasti. Niin Gallian marttyyrien kirje vuoden 160 paikkeilla Eusebiuksen kirjan 5 luvun 2 mukaan valittaa sitä, että marttyyrien vainoajat olivat viskannet hautaamattomat ruumiit koirille, ja öin ja päivin vartijat valvoivat, etteivät kristityt saisi haudatuksi yhtäkään niistä. Jäännökset poltettiin ja tuhkat heitettiin Rhone-jokeen. Sitten lisätään: ´Me olimme hyvin murheissamme siitä, ettei meidän ollut lupa haudata pyhien marttyyrien ruumiita´. Suunnilleen samoihin aikoihin sattui myös se, minkä Eusebiuksen kirjan 4 luvun 15 mukaan Smyrnan seurakunnan kirje kertoo Polykarpuksen luista, mistä puhuimme edellisessä kohdassa. Vainoajat nimittäin eivät tahtoneet suoda Polykarpuksen ruumista kristityille haudattavaksi, vaan polttivat sen, mutta saatuaan nuo poltetut luut he pitivät niitä kultaa ja jalokiviä kalliimpina. Mutta mitä he niille tekivät? He sanoivat, että me tavan mukaan panimme ne säilöön siten kuin oli soveliasta. Tuona aikana alettiin harrastaa seurakunnallisia kokoontumisia niiden paikkojen äärellä, jonne oli haudattu kuuluisien marttyyrien jäänteet, erityisesti heidän kärsimyksensä päivänä, jota elegantisti kutsuttiin syntymäpäiväksi. Näin nimittäin sanoo Smyrnan kirje: ´Siellä myös Herra sallii yhteen kokoontuneille mahdollisuuden mukaan riemulla ja ilolla viettää marttyyrinsa syntymäpäivää´.
4 Tuodessaan esiin tällaisia esimerkkejä paavilliset heti liittävät tai pikemminkin kuvittelevat mukaan kaikki nuo reliikkien kunnioittamista koskevat omat kohtansa, jotka esitimme tämän kohdan alussa, ikään kuin ne kaikki olisivat olleet käytössä varhaisimman Kirkon aikoina. Kuitenkin Smyrnan kirje selittää mitä selvimmin koko asian sekä vahvistamalla että kieltämällä. Sehän yksinkertaisesti ja selvästi kieltää marttyyrien kultin. Heille osoitettavaa kunnioitusta se taas kuvaa siten kuin Raamattu opettaa eli kuten asian historia on edellisessä kohdassa[1] selitetty, ei siten kuin paavilliset kunnioittavat pyhiä. Koska kristityt näkivät, että kreikkalaisten keskuudessa monet syttyivät voimaan ja urheuteen siitä esimerkistä, kun urhoolliset miehet olivat kuolleet jalon kuoleman isänmaan puolesta rohkeasti taistellessaan, ja heitä vuosittain ylistettiin kun kokoonnuttiin heidän haudoilleen (näin esittää Cyrillus kirjassa 6 Julianusta vastaan, jossa hän puhuu marttyyrien kunnioituksista) – tästä kristityt päättivät, että myös Kirkossa voidaan tällä tavalla innostaa ja vahvistaa monia urhoollisesti ottamaan vastaan ja lujasti kestämään marttyyrikuolema. Nähdessään monien välttävän marttyyrikuolemaa ja luopuvan vainoissa he ryhtyivät viettämään erityisiä juhlia marttyyrien kunniaksi, joissa heitä ansaituin kiitoksin ylistettiin heidän kilvoitteluistaan ja heidän muistostaan saarnattiin, puhuttiin ylistäen kruunuista ja seppeleistä, jotka Jumala, kilpailutuomari, Raamatun lupausten mukaan Marttyyreille oli antanut, jotta jäljelle jääneet näin valmistettaisiin, innostettaisiin ja vahvistettaisiin ottamaan vastaan ja kestämään tulevat kilvoitukset uskon puolesta, etteivät he kidutusten pelosta luopuisi ja hylkäisi tunnustustaan. Ja tämä on se, mistä Smyrnan kirje puhuu: Kokoontuessamme Polykarpuksen haudalle vietämme ilolla ja riemulla hänen kärsimyksensä päivää niiden muistoksi, jotka ennen ovat taistelleet, sekä tulevien marttyyrien harjoittamiseksi ja valmistamiseksi, tai kuten Rufinuksen selitys toteaa, jotta tulevien marttyyrien mielet innostettaisiin loistavilla esimerkeillä kulkemaan edeltäjien tietä. Mutta tätä olemme jo edeltävässä kohdassa huolellisemmin ja laajemmin selittäneet. Tällä kohtaa oli jotakin vielä toistettava, jotta osoitettaisiin olevan väärin se, mitä paavilliset kuvittelevat, nimittäin että varhaisen Kirkon vanhimpina aikoina olisi ollut sellaista reliikkien kulttipalvelua ja kunnioitusta kuin mitä nyt on käytännössä paavillisessa kirkossa sen mukaan kuin tämän kohdan alussa olemme kuvailleet.
5 Varhaisessa Kirkossa tämä oli alku kokoontumisille marttyyrien haudoille ylistyspuheineen, ja asia oli siedettävä eikä sitä pidä moittia, vaan se oli noiden aikojen tarpeiden pohjalta hyödyllinen keskellä mitä julmimpia vainoja, jotta nimittäin muita kehotettaisiin ja varustettaisiin jäljittelemään marttyyrien uskoa, rakkautta ja kestävyyttä. Tapa kunnioittaa marttyyrien jäännöksiä siten säilyi Kirkossa myös seuraavina aikoina. He eivät kuljettaneet ympäriinsä marttyyrien hautaamattomia ruumiita kulttipalvelun ja avun saamisen takia, kuten paavilliset tekevät, vaan he hautasivat ne kunnioittavasti ja vaaran uhan alla, kuten Eusebius kertoo kirjassa 7, luvussa 16, miten assyrialainen[2] kantoi hautaan olkapäillään erään marttyyrin ruumiin loisteliaassa ja kalliissa vaatteessa, ja luovutti tämän haudattavaksi loisteliaasti kuten oli soveliasta. Luvussa 22 he taas ottivat vastaan syliinsä kietoen kuolleitten marttyyrien ruumiit, pesivät ne ja koristivat hautausta varten. Näin Origenes sanoo kirjassaan 5 Celsusta vastaan: ´Ihmisruumiita ei sielujen asuntoina pidä missään nimessä halventaa, koska ne ovat sen arvoisia, että ne mitä parhaimpien lakien luvalla voivat saada osakseen niille soveliaat kunnianosoitukset ja hautauksen´. Edelleen kirjassa 8: ´Olemme oppineet kunnioittamaan järjellistä sielua ja uskomaan sen välineet (organa) kunnioittavasti hautaan´. Muualla, kuten kirjassa 1 Jobiin, hän muistaa kalliin vaatetuksen, jolla kuolleet koristettiin kun heidät oli asetettava maahan säilöön. Kirjassa 7 luvussa 15 Eusebius todistaa hautapaikkoja kutsutun κοιμητήρια (makuuhuoneiksi). Samassa hän myös sanoo, että vainoajat riistivät niitä pois kristityiltä, etteivät nämä voisi viettää niissä panegyrejään[3]. Tertullianus sanoo Apologeticuksessaan: Samalla hautausmaalla Roomassa, nimittäin Ostian tien varrella, oli hänen aikanaan Pietarin ja Paavalin hautamuistomerkki. Eusebius vahvistaa saman muuan kirkollisen kirjoittajan Cajuksen pohjalta. Silloin ei siis vielä pyhien ruumiita kaivettu pois haudoista, vaan heidän annettiin nukkua makuupaikoissaan. Cyprianus käskee kirjassa 3 kirjeessä 6 huolellisesti huomioimaan marttyyrien kuolinpäivät, jotta silloin voitaisiin viettää marttyyrien muistoa, kuten jo Smyrnan kirjeen pohjalta olemme osoittaneet. Myös Eusebiuksella lib.7 epist. Hieracis sanoo: Kun heitä kaikkien lyöminä ajettiin kuolemaan, me silloinkin vietimme juhlan, ja mikä tahansa yksittäisten vainojen paikka oli meille juhlapaikka[4], oli se sitten pelto, autiomaa, laivamatka, majatalo, vankila tai muu. Tietyissä kirjoituksissa on näitä näin kuvattuna, eikä niissä ole mitään niistä kohdista, joita edellä esitimme paavillisesta reliikkien kunnioittamisesta, vaan luemme niistä vain sen, minkä olemme selittäneet Smyrnan kirjeen pohjalta, nimittäin kunnioittavan hautaamisen ja marttyyrien muistopanegyrit. Mitä näiden lisäksi otaksuttua, epävarmaa ja väärää esitetään Rooman paavien nimen ja tittelin varjolla, sitä ei syystä oteta huomioon, koska ne eivät voi eivätkä saa olla todisteena totuudesta. Sellaisella arvonannolla ja kunnioituksella pyhien jäännöksiä siis käsiteltiin varhaisessa Kirkossa yli kolmesataa vuotta.
6 Edelleen vanhassa Kirkossa jotkut myös tuomittiin harhaoppisiksi siitä syystä, että he eivät osoittaneet asiaan kuuluvia kunnianosoituksia marttyyrien jäännöksille. Kertomukset asiasta osoittavat, että tuomitsemisen syyt eivät olleet ne, joiden puolesta paavilliset tässä kiistassa taistelevat, vaan aivan muut. Näiden harhaoppisten tarkastelu tuo jotakin valoa tähän kiistaan. Kuten edellä osoitimme, Basilides tuomittiin, koska hänen mukaansa marttyyrius ei ole välttämätöntä, vaan hyödytöntä ja turhaa, ja siksi hän halveksi marttyyrejä, kuten Ireneus sanoo. Hieronymus kirjoittaa, että Tertullianus tuomitsi Cajanolaiset[5], koska nämä eivät kunnioittaneet marttyyrien jäännöksiä. Augustinus taas sanoo näiden kieltäneen lihan ylösnousemuksen. Peruste ja syy on siis ilmeinen. Gangran kirkolliskokous, kaanon 20, tuomitsee ne, jotka tuomitsevat marttyyrien panegyrijuhlallisuudet, joita vietettiin siinä tarkoituksessa ja sillä tavalla kuten on osoitettu. Tästä on otettu se, mitä kirjoitetaan De dogmatibus ecclesiasticis cap.73: ´Pyhien ruumiita, varsinkin autuaitten marttyyrien jäännöksiä, on kunnioitettava aidosti kuin Kristuksen jäseniä, ja uskomme, että heidän mukaansa nimetyissä basilikoissa on käytävä hurskaalla mielellä ja uskollisella hartaudella niin kuin pyhissä paikoissa, jotka on omistettu jumalanpalvelukselle. Mutta jos joku vastoin tätä käsitystä astuu niihin, hänen ei uskota olevan kristitty, vaan eunomiolainen tai vigilantiolainen´. Gangran kaanonin sanat taas ovat seuraavat: ´Jos joku ylimielisyyttään ja kuvitellen itseään täydelliseksi torjuu marttyyrien muistokokoontumiset ja kiroaa heihin kohdistuneet palvelukset samoin kuin heidän muistonsa, olkoon kirottu´. Lindanus kuvittelee väärin tämän kaanonin tarkoitukseksi, ikään kuin se olisi tuominnut Eustachiuksen siksi, että tämä moitti eikä pitänyt niitä kohtia reliikkien kunnioittamisessa, joiden puolesta alussa olemme sanoneet paavillisten taistelevan. Mutta noina aikoina tuollaiset taikauskoiset käsitykset eivät vielä olleet tunkeutuneet Kirkkoon. Gangran kirkolliskokouksen asiakirjat myös selittävät alkusanoissa ja lopussa syyn tavalla, jossa tarvitaan arvaustaitoa. Esipuheessa nimittäin Gangran isät sanovat, että jotkut viettävät yksityisiä kokoontumisia kodeissa ja halveksuvat pyhien marttyyrien paikkoja sekä moittivat niitä, jotka niihin kokoontuvat. Lopussa taas he selittävät ajatustaan näillä sanoilla: ´Me kunnioitamme Jumalan taloja ja pidämme niissä tapahtuvia kokoontumisia pyhinä ja hyödyllisinä, emmekä sulje hurskautta yksityisiin taloihin, vaan kunnioitamme jokaista Jumalan nimessä rakennettua paikkaa sekä hyväksymme yhteiseksi hyödyksi toteutuneen pyhän kokoontumisen´. Myös Gangran kaanonin peruste on selvä. Näin he tuomitsivat Porfyriuksen, Julianuksen ja muut pakanat tässä keskustelussa, koska nämä sanoivat, että pyhien ruumiit ja luut ovat saastainen ja inhottava asia, joka saastuttaa niin kaupungit kuin ihmiset, kuten lausuvat Cyrillus Julianusta vastaan ja Theodoretus kreikkalaisia vastaan. Kuten Hieronymus kirjoittaa, myöskään Eunomius seuraajineen eivät astuneet apostolien ja marttyyrien basilikoihin. Syy ei ole epäselvä: Eunomius kielsi Kristuksen jumaluuden. Marttyyrien sinetöityä verellään opin ja uskon Kristuksen jumaluudesta, sekä Jumalan vahvistaessa tuon marttyyrien uskon näiden haudoilla tapahtuneilla ihmeillä, Eunomiuksen seuraajat eivät tahtoneet tulla marttyyrien muistoksi vietettäviin kirkollisiin kokoontumisiin, etteivät vaikuttaisi tuolla teollaan hyväksyvän sitä, mikä on vastakkaista heidän opettajansa opetukselle, sillä noissa kokoontumisissa erityisesti julistettiin jäljiteltäväksi marttyyrien uskoa Kristukseen, joka on tosi Jumala ja ihminen. On tunnettua, että Kirkko tuomitsi ennen Hieronymyksen aikaa tässä asiassa nämä harhaoppiset. Sen pohjalta ei silti ensinkään voida todistaa tai vakiinnuttaa paavillisia reliikkikultteja. Kuten on jo osoitettu, syyt tuomitsemiseen olivat sellaiset, jotka eivät osoita ja vahvista mitään muuta kuin Smyrnan kirjeen mielipidettä asiasta. Jos taas Vigilantius ajatteli siten, minkä Hieronymus esittää hänen mielipiteekseen, nimittäin että marttyyrien jäännökset ovat epäpuhtaat ja että ne on kerättävä säkkiin ja heitettävä roskapaikkaan, hänet syystä tuomittiin. Varmasti silti ei Hieronymuskaan uskalla hyväksyä palvontaa. Pian sanomme jotakin ympäri kuljettamisesta.
7 Paavilliset eivät siis voi alussa esittämämme kuvauksen mukaan tähän mennessä esittää omasta reliikkien kunnioittamisestaan yhtään varmaa ja lujaa tukea varhaiskirkon todistetuista kertomuksista yli kolmen vuosisadan ajalta. Ne esimerkit, jotka tähän mennessä on kuvattu, ovat raamatunmukaisia ja ovat aikansa tarpeen mukaan olleet hyödyksi Kirkon rakennukseksi ilman taikauskoa.
8 Tarkastelkaamme nyt sitten, milloin, millä lailla ja mistä käsin tämä asia kehittyi eteenpäin ja veti mukanaan taikauskoisuuden siemeniä, joita jotkut piispat moittivat, jotkut eivät välittäneet ja jotkut taas ylistivät ja lisäsivät, kunnes lopulta tultiin siihen, miten edellä kuvasimme paavillisten taikauskoisia käsityksiä reliikkien kunnioittamisessa. Konstantinus Suuren aikana alkoivat reliikkien siirtämiset vähäisemmistä hautapaikoista hienompiin hautoihin, eikä Konstantinus hurskauden innossaan tässä toiminut huonosti. Kuten myös muut ulkoiset koristukset tuovat ihmisten parissa pakanauskonnolle hyväksyttävän ja arvovaltaisen muodon ja arvovallan, hän pyrki siirtämään kristilliseen uskontoon tätä samaa tehdäkseen sen näin hyväksyttävämmäksi myös pakanoille, kuten koko hänen historiansa osoittaa. Hän näki, että pakanakansat siirsivät kuninkaiden ja huomattavien miesten ruumiita suurella juhlallisuudella jalompiin hautapaikkoihin, jos nämä oli asetettu liian vähäarvoiseen paikkaan. Sankareina pitämiään he asettivat hienoimpiin temppeleihin. Kuten Cyrillus kirjassaan 10 Julianusta vastaan monin esimerkein osoittaa, pakanoiden kuuluisimmat temppelit olivat muinoin olleet kuolleitten hautoja ja muistomerkkejä. Tunnettu on kertomus siitä, miten Antigonus kuljetti isänsä Demetriuksen tuhkat Syyriasta Kreikkaan kuninkaallisessa juhlakulkueessa, kuten Volaterranus ja Sabellicus kuvaavat asian Plutarkhoksen pohjalta, ja esitän heidän sanansa osoittaakseni samanlaisuuden, jonka pohjalta sellainen tuli sisälle myös Kirkkoon. He sanovat: ´Saatuaan isänsä Demetriuksen tuhkat Antigonus syleili niitä suurella kunnioituksella. Hän sulki ne kultaiseen arkkuun, jonka päälle oli asetettu purppurakangas ja kruunu, sijoitti sen ylväästi kuninkaalliseen laivaan, ja ympärillä oli aseiden välkehtiessä komeita nuorukaisia keihäineen; Ksenofanes lauloi pyhää laulua. Kaupungeissa, joihin he rantautuivat, tuotiin kruunuja uurnan luo sekä miehiä, jotka kuljettaisivat jäänteitä. Purjehtiessaan sieltä Korinttiin hän tarjosi noita tuhkia kunnioitettavaksi kaikille ympäröivien kansojen asukkaille, jotka tulivat paikalle. Kun korinttilaiset olivat lähettäneet niille kunnianosoituksensa ja kruununsa, hän lopulta asetti tuhkat Demetriaan viereen´. Plutarkhoksella on myös Theseuksen ja Kimonin yhteydessä kuvaus juhlallisuudesta, jossa Kimon siirsi kolmimastollaan Theseuksen luut neljänsadan vuoden jälkeen Scyruksen saarelta Ateenaan, ja miten loistavassa saatossa ja suurella juhlallisuudella (näitä molempia nimittäin tarkoittaa sana πομπή[6]) ateenalaiset ottivat ne vastaan, ikään kuin itse Theseus olisi palannut kaupunkiin. Samaa hän kirjoittaa myös Phoceuksen luista.
Harkitessaan tätä kaikkea Konstantinus ajatteli, että samanlaista on hyvästä syystä sovellettava Jumalan pyhien, profeettojen, apostolien ja marttyyrien jäännöksiä kohtaan, joita pakanakansat pitivät epäpuhtaina. Hän siis alkoi siirtää pyhien jäännöksiä tuntemattomammista hautapaikoista tunnetumpiin, liittäen mukaan loistavia juhlallisuuksia, mitä heti myös muut alkoivat jäljitellä suurella innolla. Hieronymus kirjoittaa, että Konstantinus siirsi Andreaan, Luukkaan ja Timoteuksen jäännökset Konstantinopoliin. Daphnen Apollo ilmoitti oraakkelivastausta etsivälle Julianukselle, ettei voi antaa vastausta lähellä olevan kuolleen takia (sillä hauta lähellä kuului marttyyri Babylalle). Kun siis Julianus oli määrännyt kristittyjä siirtämään pois Babylan haudan, tuli koko seurakunta paikalle. Äidit ja miehet, neidot ja nuorukaiset siirsivät Babylan arkun pitkässä kulkueessa Antiokiaan temppelin pyhän aitauksen sisälle, ja lauloivat matkalla: ´Joutukoot häpeään kaikki, jotka palvovat kuvapatsaita´. Hieronymus kertoo Arcadiuksen siirtäneen Samuelin luut niin pitkän ajan jälkeen Juudeasta Traakiaan, ja piispat kantoivat hänen tuhkaansa kultaisessa astiassa, joka oli kääritty silkkiin ja kalliiseen kankaaseen. Seurakuntia kansoista Palestiinasta Khalkedoniin saakka riensi noita jäännöksiä vastaan suurella ilolla, ikään kuin olisivat nähneet profeetan läsnä olevana ja elossa, ja ottivat Samuelin vastaan palvoen, mutta ei Samuelia vaan Kristusta, jolle Samuel niin leeviläisenä kuin profeettana kuului. Nämä ovat Hieronymuksen sanat.
9 Näitä alkuvaiheita seurasi kasoittain ja kuin kilpaa lukemattomia tämän laatuisia esimerkkejä, joita noiden aikojen historiankertomukset ovat täynnä. Suunnilleen noina aikoina myös raivosi laajalti ja voimallisesti Areioksen heresia Kristuksen jumaluutta vastaan hallitsijoiden palatseja myöten, ja joidenkin hautojen äärellä tapahtui joitakin paranemisihmeitä todistamaan ja vahvistamaan tuota uskoa Kristukseen, jonka tunnustamisen vuoksi marttyyrit olivat vuodattaneet verensä. Tämän laatuisia ihmeitä on joitakin kuvattuina Augustinuksella De civit. Dei kirjassa 12 luvussa 8, ja myös muilla sen ajan kirjoittajilla. Näitä kaikkia ei saa eikä voida kieltää, varsinkin kun ne valaisevat ja rakentavat uskoa Kristukseen, mutta hyvin monet niistä ovat sellaisia, joilla itse Augustinuksen myöntäessä ei ole tukenaan niin arvovaltaista suositusta, että niihin ilman vaikeutta tai epäilystä voitaisiin uskoa. Myöhemmillä kirjoittajilla on varmasti paljon tullut mukaan ja sekoittunut kirjoituksiin sellaista, jotka ovat enemmän tarujen kuin tosi ihmeiden kaltaisia, kuten kun Nicephorus kertoo kahdesta piispasta, jotka olivat kuolleet Nikean synodin aikana ennen kuin Nikean uskon kaava oli laadittu ja allekirjoitettu: Kun myöhemmin tuo uskon kaava asetettiin kuolleitten päälle, aamulla huomattiin, että se oli molempien allekirjoituksella vahvistettu; (veritatem scilicet a mortuis, Jesaiae octavo)[7]. Samoin se, kun hän kirjoittaa Chrysostomuksen jäännöksien siirtämisestä, ettei niitä pystytty liikuttamaan, ja että Theodosius oli kirjoittanut kirjeen Chrysostomukselle, ja kun se oli asetettu tämän rinnan päälle, hautakumpu liikahteli. Ja kun Chrysostomuksen 35 vuotta kuolleena ollut ruumis oli asetettu piispanistuimelle, se oli sanonut: ´Rauha teille´. Muut ovat keksineet vielä karkeampaa ja tarunomaisempaa.
10 Muutama ihme, kuten jo mainitsin, antoi tilaisuuden siihen, että kaikkialta alettiin silloin kulkea kaikille vanhoille haudoille, alettiin etsiä luita ja kantaa tuhkia, joiden otaksuttiin kuuluneen jollekin profeetalle, apostolille tai marttyyrille, osittain vanhojen ilmoitusten, osittain näkyjen, merkkien, unien ja muiden todisteiden pohjalta.
11 Noita reliikkien siirtämisiä toteutettiin niillä toimitusmenoilla ja seremonioilla, joita silloin oli yleisessä käytössä juhlallisissa hautojen siirroissa. Mukaan tuli pakanoiden juhlallisuuksista kultaisia uurnia, silkkisiä peitteitä, luo tulemisia ja siirtämisiä, kuten osoittamamme mukaan on kirjoitettu Demetriuksen jäänteistä, ja tapoja noudatettu Samuelin siirtämisen yhteydessä. Mutta marttyyrien jäännöksiä ei asetettu alttarin päälle (kuten nyt tapahtuu paavikunnassa). He nimittäin ajattelivat, että se paikka pitää säilyttää uhrille koko maailman syntien puolesta, ja asettivat jäännökset alttarin alle, koska heidät on lunastettu Kristuksen kärsimyksellä, sanoo Ambrosius kirjassa 10, kirjeessä 85, jossa hän lisää: ´ olin ennalta määrännyt itselleni paikan. On nimittäin arvollista, että pappi lepää siellä, missä hän on tottunut uhraamaan. Mutta luovutan paikan marttyyreille´ jne. Tämä on sitä, mistä Hieronymus puhuu, että Rooman paavi uhraa Pietarin ja Paavalin kunnioitettavien luiden päällä, ja heidän hautakumpunsa ovat Kristuksen sovintoalttari. Ja koska ehtoollisen vietossa rukoiltiin julkisesti yhdessä, sanoo Julianus apud Cyrill.lib. 6 et 10, että kristityt huusivat Jumalaa avuksi marttyyrien haudoilla.
12 Nämä asiat olivat Konstantinuksen aikana uutta ja tapahtuivat ilman Raamatun määräystä ja aiemman vanhan ajan esimerkkiä, tietystä loiston κακοζηλία (onnettomasta jäljittelystä), jota pakanat juhlallisuuksiin ja hautauksiin olivat liittäneet. Kuitenkin nämä alussa omaksuttiin jonkinlaisesta hurskauden innosta, eikä niissä vielä oikein voi nähdä olleen mitään taikauskon siemeniä. Noita kunnioittavia jäännösten kuljettamisia ja siirtämisiä toteutettiin ylösnousemuksen toivon tähden ja noiden riisuttavien kuorten kirkastumisen toivon takia, jotka elämässään olivat olleet Jumalan temppeleitä ja Pyhän Hengen välineitä, jotka on herätettävä taivaalliseen elämään ja valoon. Ja kuten Paavalin aikana kastetoimitus eläville jossakin toimitettiin kuolleitten yläpuolella (1.Kor.15:29)[8] osoittamaan ylösnousemuksen toivoa, samoin ehtoollista voitiin viettää marttyyrien ruumiitten yläpuolella ilman taikauskoa. Myös rukous voitiin silloin vuodattaa Jumalan puoleen ilman taikauskoa marttyyrien haudoilla siinä uskossa Kristukseen, jonka puolesta marttyyrit olivat kuolleet. Paitsi muistutus ylösnousemuksen ja kirkastumisen toivosta, profeettojen, apostolien tai marttyyrien reliikkien kunnioittava siirtäminen ja kuljettaminen oli myös eräänlainen innoittava tekijä, joka sai ihailemaan pyhistä kerrottuja uskoa ja hyveitä, kuten Chrysostomus sanoo Babylasta: Puheistaan seuraavana itse pyhien haudat saavat heräämään ihmismielet, jotka katsovat pyhiä, ja jäljittelemään heidän hyveitään. Lisäksi myös Jumalan sanan ulkopuolella tarkastellen on olemassa eräänlainen luontainen kiintymys, jos vaikka joku saisi pitkän ajan perästä katsoa niitä jäseniä, jotka vanhoilla profeetoilla, apostoleilla ja marttyyreillä ovat olleet Pyhän Hengen välineinä loistavia tekoja varten. Myös keisari Augustus Aleksandriaan tullessaan ensimmäisenä toivoi näkevänsä Aleksanteri Suuren ruumiin, jonka hän myös peitti kokonaan kukkasilla ja kunnioitti kruunulla. Chrysostomus sanoo Homiliassa 22 kirjeeseen roomalaisille: ´Minä ylistän Roomaa, mutta en marmoripylväitten ja muun varjon takia, vaan noiden Kirkon pylväitten, nimittäin Pietarin ja Paavalin ruumiiden takia. Kuka nyt antaa minun syleillä Paavalin ruumista, olla haudalla ja nähdä hänen ruumiinsa tuhkan, hänen, joka kantaa Kristuksen stigmoja, ja jonka suun tuhkan kautta (niin sanoakseni) Kristus on puhunut. Tahtoisin nähdä haudan, johon on säilötty nuo vanhurskauden aseet, valon aseet, nyt elävät jäsenet, vaikka ne tässä elämässä olisivat kuolleet. Kristuksen jäsenet, jotka olivat maailmalle ristiinnaulitut ja Kristuksen päälleen pukeneet, jotka olivat Pyhän Hengen temppeli ja pyhä rakennus, sidotut hengellä, yhteen kiinnitetyt Jumalan pelolla ja joissa oli Kristuksen stigmat´ jne. Samoin homiliassa 8 kirjeeseen efesolaisille: ´Tahtoisin myös nyt olla niissä paikoissa, joissa sanotaan noiden kahleitten olleen, haluaisin nähdä nuo kahleet, joita demonit pelkäävät ja kauhistuvat sekä enkelit kunnioittavat – mutta jos olisi kirkollisten huolien puolesta ollut vapaata, ja jos minulla olisi ruumis ollut riittävän vahva, en olisi esittänyt mitään veruketta olla menemättä katsomaan noita kahleita ja vankilaa, jossa hän oli vangittuna´ jne. Samoin Antonius piti Paavali Erakon lehväpaitaa niin suuriarvoisena, että hän pukeutui siihen vain juhlapäivinä. Myös Theodosius piti kunniana nuorempana pukeutua Chibronin piispan viittaan. Eusebius kirjoittaa, että Jerusalemin ensimmäisen piispan Jaakobin penkki oli säilynyt hänen aikaansa asti. Sanon tämän siksi, että nämä oli tehty yksinkertaisella intentiolla ja ilman epäjumalanpalvontaa, emmekä me harkitsematta selitä toisin tai tuomitse niitä, vaan mahdollisuuden mukaan puolustamme ja tulkitsemme hyvään suuntaan sikäli kuin vastustajien edessä ilman haittaa totuudelle on mahdollista.
13 Kuitenkaan ei voida teeskennellen selittää parhain päin noita uusia ja itsevalittuja hurskauden osoituksia reliikkejä kohtaan, jotka on omaksuttu ilman Raamatun todistusta ja vanhimman Kirkon esimerkkiä, ja että niissä heti alun jälkeen oli taikauskon siemeniä liittyneenä mukaan yleisesti tai pikemminkin erottamattomana ominaisuutena. Kuten juhlallinen reliikkien siirtäminen osoittamamme mukaan perustui pakanoiden jäljittelyyn, samoin pakanallisiin juhlallisuuksiin liittyneet taikauskoiset piirteet samalla luikertelivat Kirkkoon. Tunnettu on Plutarkhoksella kertomus Theseuksesta: Marathonissa taistelevien ateenalaisten sanotaan nähneen Theseuksen hahmon, joka aseistettuna taisteli ateenalaisten puolesta ja hyökkäsi barbaarien kimppuun. Myöhemmin Apollo oraakkelin kautta kehotti ateenalaisia etsimään Theseuksen luut, asettamaan ne hautaan Ateenassa, säilyttämään uskonnollisella kunnioituksella ja kunnioittamaan häntä uhrein ja avuksi huudoin sankarina kuin kaupungin suojana ja turvana. Epiphanius kirjoittaa, että pakanalliset egyptiläiset kunnioittivat suurella hartaudella ja kunnioituksella paikkaa, jonne Jeremia oli haudattu, siinä käsityksessä, että tämä kukistaa käärmeet ja krokotiilit. Aelianus var.histor.lib.12 kertoo, että Aleksanteri Suuren ruumis oli maannut hautaamattomana kolmekymmentä päivää. Myöhemmin Aristandrus oli sanonut: Koska Aleksanteri oli ylittänyt kaikkien aikojen kuninkaat onnellisuudessa, hänelle olivat jumalat ilmoittaneet, että missä maassa tahansa Aleksanterin ruumis olisi saava leposijan, se maa olisi täynnä onnellisuutta ja vapaa vihollisten hävitykseltä. Tästä sai alkunsa Aleksanterin seuraajien keskuudessa riita, kun kukin yritti siirtää tuon ruumiin omaan valtakuntaansa ikään kuin valtakunnan lujuuden ja pysyvyyden vakuutena. Lopulta Ptolemaeus onnistui ennen muita siirtämään tuon ruumiin Egyptin Aleksandriaan jne. Polydorus myös osoittaa Dionysiuksen pohjalta, miten viljan luo tuominen oli ollut osa pakanallista kulttia. Aiemmin olemme puhuneet kukista, ruusuista ja seppeleistä, joita pakanat uhrasivat kuolleitten jäännöksille.
14 Historiasta käy ilmi, että näitä pakanallisia piirteitä sai myös Kirkko, ja mukaan lisättiin uusia asioita. Kun reliikkien siirtäminen oli omaksuttu, pian lisäksi tuli mukaan vakaumus, että sen kaupungin tai alueen pyhät tai marttyyrit, jonne heidän jäännöksensä oli laskettu, olivat pylväitä, torneja, varustuksia ja turva, kuten Basilius sanoo in 40 martyres et manantem martyrem. Uurnien vieressä omilla holvipaikoillaan, joihin kukin oli kodeissa asettanut omiensa luut ja tuhkat, myös roomalaiset palvoivat kotijumaliaan[9] kuin varjelijoita, isäntiä ja kodin suojelijoita, ja hädässä huusivat heitä avukseen, kuten Servius monissa kohdissa kuvaa. Siirtämiset myös pian kehittyivät reliikkien ympäri kuljettamisiksi, kuten on nähtävissä Hieronymuksella Vigilantiusta vastaan. Myös Augustinuksen mukaan, kun Stefanuksen reliikkien siirtämisessä sokea nainen oli saanut näkönsä, piispa Lucillus pian asetti ympäri kuljettamisen toimitusmenon Stefanuksen muistoksi. Koska toisinaan reliikkien äärellä tapahtui joitakin ihmeitä, kaikki riensivät sairauksissaan ja hädissään sinne. Jos he saivat käsiinsä noille haudoille tai uurnille asetettuja kukkia, kuten Augustinukselta luemme, tai suruliinoja tai paitoja, kuten Ambrosiukselta, he kantoivat niitä kuin amuletteja ja suojaesineitä, ja ajattelivat itse marttyyrien olevan läsnä tuhkassaan. Eivätkä he huutaneet noiden muistoesineiden äärellä avuksi vain Jumalaa, vaan myös itse marttyyrejä, ja ajattelivat heidän luissaan olevan jumalallista armoa ja voimaa, ja siksi he etsivät sitä avuksi huudoilla ja muilla kulteilla reliikkien äärellä, kuten Basilius puhuu esityksessä Psalmiin 115. He eivät myöskään vain etsineet siellä ruumiillisia paranemisia, vaan kuvittelivat myös, että hengellistä armoa kuten pyhittymistä ja rakkautta annetaan ja lisätään, kun reliikkejä suudellen ja syleillen kosketetaan, kuten Nyssalainen retorisoi teoksessa Marttyyri Theodosiukselle. Augustinuksella marttyyrien reliikkejä asetetaan sairaitten päälle. Silloin myös suunnilleen Hieronymuksen ja Augustinuksen aikoina alkoivat reliikkien jakamiset, niin että jaettuja reliikkejä käytiin katsomassa monissa paikoissa. Tiedämme Augustinukselta De Civit. Lib. 21 cap. 8. että Stefanuksen reliikkejä oli muutamissa paikoissa Afrikassa, vaikka Theodosius nuoremman aikana Theodorus Lukijalta tiedämme kirjoitetun, että Stefanuksen eheät jäännökset siirrettiin Jerusalemista Konstantinopoliin. Augustinuksella De opere monachorum jotkut munkit sen johdosta alkoivat ympäriinsä juoksennellen myydä reliikkejä. Naiset sytyttelivät vahakynttilöitä kirkkaana päivänä auringonpaisteessa marttyyrien hautojen edessä. Hieronymuksella kansa vietti vigilioita marttyyrien hautapaikoilla ja kuljetti sinne ruokia pyhitettäviksi. Omaksuttiin myös pyhiinvaelluksia paikkoihin, joissa he kuulivat olevan kuuluisista ja selvistä ihmeistä tunnettuja reliikkejä. Siten tehtiin pyhiinvaelluksia pyhään maahan ja Pietarin ja Paavalin luo Roomaan. Augustinus kirjeessä 137 kirjoittaa kahdesta munkista, että heidät oli varkausepäilyistä vapaaksi päässeinä lähetetty Felix de Nolan reliikkien luo.
15 Nämä ovat niitä, joita paavillisilla on tapana tuoda esiin vakiinnuttaakseen taikauskoisia käsityksiään, ikään kuin kyseessä olisi apostolinen perinne, jonka kirkko aina, kaikkialla ja kaikkien toimesta olisi pitänyt. Raamatusta ei kuitenkaan ole luettavissa käskyä eikä esimerkkiä mistään tällaisista noudattamisista. Vanhassa kirkossa ja alkukirkossa ei niistä lainatuissa kertomuksissa ole mitään esimerkkejä tällaisista. Se, että asiasta jotakin on luettavissa in Justini quaestionibus, nimittäin että marttyyrien ruumiit suojelevat ihmisiä demonien väijytyksiltä sekä hoitavat sairauksia, joita inhimillinen taito ei voi parantaa, niistä tiedetään, että Justinus ei noita tutkimuksia (quaestiones) ole kirjoittanut. Tutkimuksessa 82 ja 86 nimittäin lainataan Origenesta, joka eli paljon Justinuksen jälkeen. Tutkimus 127 taas mainitsee manikealaiset, jotka tulivat tunnetuiksi vuonna 300. Kun siis paavilliset tässä väittelyissä reliikeistä esittävät vastaan vanhan kirkon nimen[10], me ensiksi vastaamme: Meidän vanha kirkkomme on Kristus ja pyhä Raamattu. Sitten me lisäämme, että apostolinen kirkko ja varhaiskirkko eivät tunteneet yli kolmeensataan vuoteen noita jo luettelemiamme taikauskoisia tapojen noudattamisia pyhien jäänteitten kohdalla. Ne luikertelivat sisään Kirkkoon vuoden 400 paikkeilla, joista ajoista Augustinus itse valittaa kirjeessä 119, että kaikki oli täynnä niin monenlaisia otaksumia, että siedettävämpi oli ollut juutalaisten tilanne näiden ollessa lain taakkojen eikä ihmiskäsitysten alla. Pienistä aluista, merkeistä tai ihmeistä, joista jotkut olivat tosia, toiset valheellisia, nämä kaikki lisääntyivät. Alttiisti ja yleisesti ihmismieli kuvittelee merkkien ja ihmeitten pohjalta ilman Jumalan sanaa ja käskyä uusia dogmeja ja asettaa erityisiä menoja, vaikka juuri tämän Jumala Raamatussa on kieltänyt ja määrännyt sitä varomaan, 6.Moos.13, Matt.24, 2.Tess.2.
16 Kuitenkin noina aikoina kyseisissä kansan parissa rehottavissa taikauskoisissa käsityksissä melkein kaikkia kohtia moitittiin. Elviran kirkolliskokous päätti kaanonissa 34 seuraavasti: ´Kokous näki hyväksi, että hautausmaalla ei päivällä pidä sytyttää kynttilöitä, pyhien henkiä ei nimittäin pidä häiritä. Torjuttakoon seurakunnan ehtoolliselta ne, jotka tätä eivät noudata´. Kaanon 35: ´Kokous näki hyväksi, että naiset eivät valvoisi hautausmaalla öitä, koska he usein rukouksen verukkeella salaa tekevät rikoksia´. On tallella Gregorius Nyssalaisen puhe, jossa hän neuvoo hylkäämään ja torjuu innon matkustaa pyhään maahan. Historian vuoksi kyllä jotkut entisajan henkilöt lähtivät Jerusalemiin, ja hengessä ja totuudessa rukoilivat noilla paikoilla syntynyttä, vaeltanutta ja kärsinyttä Kristusta, kuten kertoo Eusebius kirjassa 6 luvussa 9, että Aleksanteri aloitti matkat Kappadokiasta Jerusalemin paikoille vuoden 200 paikkeilla ευχη̃ς καὶ τὼν τόπων ιστορίας ένεκεν eli rukouksen ja paikkojen historian takia. Myöhemmin jotkut päättivät, että Jerusalemin pyhiinvaellusmatkassa olisi erityinen hurskauden piirre, ikään kuin Jumalan armo noissa paikoissa olisi ollut avarampi ja Pyhä Henki runsaampi ja lähempi. Chrysostomus viidennessä homiliassaan ja kirjoituksessaan antiokialaisille kertoo, että joillakin oli tapana vaeltaa Arabiaan suudellakseen sitä maata, jossa Job oli istunut. Nyssalainen kumosi nuo vakaumukset ja taikauskoiset käsitykset erityisessä puheessaan tosien ja vankkojen perusteitten pohjalta. Hän nimittäin sanoo, että se asia on punnittava Raamatun säännön ja Herran käskyjen lausuman pohjalta, onko se Herran käskemä teko. Sitten hän lisää: ´Jos havaitaan, että se on tullut käytäntöön vastoin Herran käskyjä, en näe, mitä merkitsee käsky tahtoa tehdä mitään kenenkään, joka on tehnyt itsestään itselle lain päättää siitä mikä on hyvää. Siellä, missä Herra nimittää autuaiksi niitä, joiden on taivasten valtakunta, hän ei sinne johtavien oikeiden tekojen joukkoon luetellut pyhiinvaellusta Jerusalemiin. Siellä, missä hän luettelee autuaaksi julistamisia, hän ei sellaista intoa sulkenut mukaan. Mikä ei tee autuaaksi eikä vie taivasten valtakuntaan, miksi siihen satsattaisiin intoa ja vaivaa? Mitä on saava enemmän hän, joka käy noissa paikoissa? Ikään kuin noissa paikoissa Pyhä Henki olisi runsas ja siellä Jumalan armo avarampi.´ Vielä hän sanoo: ´Minä olen vertaillen tullut huomaamaan, että meidän paikkamme ovat noita ulkomaan paikkoja paljon pyhempiä. Siispä te, jotka pelkäätte Herraa, ylistäkää häntä niissä paikoissa, joissa olette. Paikan muuttaminen ei saa aikaan sitä, että Jumala olisi lähempänä, vaan missä oletkin, sinne Jumala tulee luoksesi, jos hän havaitsee sielusi majapaikan olevan valmistettuna. Mutta jos sinulla on sisäinen ihmisesi täynnä kieroja ajatuksia, et saa Kristusta edes Golgatalla, Öljymäellä etkä ylösnousemuksen haudalla ollessasi. Neuvo siis veljiäsi vaeltamaan ruumiistaan Herran luo, ei Kappadokiasta Palestiinaan. Henki nimittäin puhaltaa missä tahtoo, ja hänestä tulevat uskon analogian mukaan osallisiksi myös ne, jotka täällä ovat ja uskovat, ei sen mukaan, että ovat tehneet pyhiinvaelluksen Jerusalemiin.´ Näin siis Nyssalainen. Myös Ludvig Hurskaan aikoina presbyteeri Claudius moitti julkisessa kirjoituksessa niiden taikauskoisuutta, jotka ikuisen elämän saavuttaakseen tekivät pyhiinvaelluksen Roomaan sen perusteella, että Pietarille oli sanottu: ´Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet.´ Claudius sanoo: ´Ei ole sanottu, että Pietari taivaassa ollen päästäisi synneistä niitä, jotka ovat maan päällä, vaan ´minkä päästät maan päällä´´ jne. Lopuksi Claudius päättää: ´Älköön kukaan luottako pyhien ansioihin tai esirukoukseen, sillä jos ei pidä samaa uskoa, jonka kautta nuo miellyttivät Jumalaa, ei voi pelastua´ jne. Myös Bernhard kirjeessä 319 neuvoi erästä munkkia hylkäämään pyhiinvaelluksen Jerusalemiin lisäten tämän perustelun: Munkkien tarkoitus on etsiä taivaallista Jerusalemia eikä maallista, ja tämä tapahtuu sisäisesti liikkeelle lähtemällä, ei jaloilla.
Augustinus sanoo kirjassaan de Moribus Ecclesiae Catholicae cap.34: ´Älkää seuratko perehtymättömien joukkoja, jotka vieläpä oikean uskonnon sisällä ovat taikauskoisia. Tunnen monia hautojen ja kuvien palvojia, tunnen monia, jotka hautojen yllä hillittömästi juodessaan ja tarjotessaan pitojaan ruumiille, hautaavat itsensä haudattujen päälle.´ Hän kirjoittaa myös lib. 8 de civit. cap. 27, miten jotkut kantoivat ruokiaan marttyyrien haudoille, ja hän sanoo, että asetettuaan ne paikoilleen he rukoilevat ja syövät luullen niiden pyhittyvän marttyyrien ansioiden tähden marttyyrien Herran nimessä. Mutta hän lisää, että näin eivät kristityt naiset tee eikä sellaista tapaa ole lainkaan useimmissa maissa. Myös edellisessä kohdassa pyhien avuksi huutamisesta osoitimme Augustinuksen horjuttavan sitä vakaumusta, jossa otaksuttiin marttyyrien henkien olevan läsnä jäännöksissään ja kuulevan syntisiä. Augustinus yrittää kumota myös sen Basiliuksen ajatuksen reliikeissä asuvasta armosta ja jumalallisesta voimasta keskustellen siten, että Jumala voi halutessaan tehdä missä vain, milloin vain ja miten haluaa enkelien välityksellä sellaisia ihmeitä marttyyrien haudoilla, mutta tämä on jo selitetty edellisessä kohdassa, missä myös osoitettiin, että Augustinus ei hyväksynyt, jos pyhiä huudetaan rukouksissa avuksi. Myös Hieronymus tuomitsee reliikkien palvonnan. Myös Cyrillus kirjassa 10 Julianusta vastaan sanoo, että pyhien jäännöksiä ei pidä kuljettaa ympäriinsä, vaan heidät on kätkettävä Äidin syliin maan syvyyteen. Samassa paikassa hän kirjoittaa, että pakanoilla oli taikauskoisena tapana vannoa kuolleitten jäännösten kautta: Μά[11] niiden kautta, jotka on lyöty kuoliaiksi Marathonissa, Salamiissa, Artemisiumissa tai Plataiassa. Μά muiden kautta, jotka ovat tavallisissa haudoissa. Augustinus de opere monachorum cap.28 sanoo: ´Se on sirotellut kaikkialle hajalleen niin monia ulkokultaisia munkkien hahmossa, jotka kulkevat pitkin provinsseja, vaikka heitä ei ole lähetetty eikä kiinnitetty minnekään eivätkä he pysy missään. Toiset myyvät marttyyrien jäseniä (jos ne sellaisia ovat), ja kaikki pyytävät ja kiskovat joko tuottoisan köyhyyden kustannuksia tai teeskennellyn pyhyyden hintaa.´ Myös Karthagon viidennen synodin kaanonissa 2 isät valittavat, että kaikkialla pystytetään alttareita unien ja turhien muka ilmestysten kautta ikään kuin marttyyrien muistoksi. He myös päättivät, että ne alttarit on tuhottava, joissa ei säilytetä varmoja ja alkuperältään luotettavia marttyyrien reliikkejä. Tuohon kaanoniin on lisätty, että sellaisia tuhoamisia ei usein pidä sallia kansan mellakoiden takia.
17 Sellaisilta monilta kansan taikauskoisilta käsityksiltä piispojen oli usein pakko ummistaa silmänsä, kuten sanoo myös Augustinus: ´Tuollaisia monia asioita en uskalla kovin huolettomasti hylätä välttääkseni joidenkin uskonnollisten tai levottomien henkilöiden pahentamista´. Näin hän sanoo de civit.lib.22, cap.8: Joku oli tuonut Jerusalemista mukanaan pyhää maata ja ripustanut makuuhuoneeseensa, ettei hän itse kärsisi mitään pahaa kun pahat henget hyökkäävät taloon. Kun talo oli puhdistettu tuosta hyökkäyksestä, hän ajatteli, mitä pitäisi tehdä tuolle maalle, jota hän ei pidempää halunnut kunnioituksen vuoksi pitää talossaan. Hän kutsutti luokseen lähimpien alueiden piispoja ja pyysi, että tuo maa kaivettaisiin jonnekin ja siitä tulisi rukouspaikka.´ Me emme vastustaneet´, sanoo Augustinus, ´niin tehtiin´ jne. Hieronymus myös puolustaa kiivaassa puheessaan Vigilantiusta vastaan tuollaisia naisten taikauskoisia käsityksiä, ja kun hän ei voinut kieltää, että oli otettu pakanoiden toimitusmenoista se, että kirkkaana päivänä auringon loisteessa marttyyrien haudoilla sytytettiin joukoittain vanhakynttilöitä, hän vastaa näin: ´Jos jotkut maallisten ihmisten perehtymättömyyden ja yksinkertaisuuden tai epäilemättä uskonnollisten naisten takia, joista voimme todella sanoa, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan, tekevät tätä marttyyrien kunnian puolesta, mitä sinä siitä voit päätellä? Ei Kristuskaan tarvinnut voiteluöljyä, eivät marttyyrit tarvitse vahakynttilöiden valoa, ja kuitenkin tuo nainen teki sen Kristuksen kunniaksi ja hänen mielensä hartaus otettiin suopeasti vastaan. Myös niillä, jotka sytyttävät vahakynttilöitä, on palkkansa uskonsa mukaan, kuten apostoli sanoo: Kukin olkoon omassa mielessään täysin varma´ jne. Uskona alettiin silloin pitää sitä, mitä kukin ilman Jumalan sanaa omassa mielessään otaksui. Tästä lähteestä käsin vakiintui myöhemmille vuosisadoille taikauskoisia käsityksiä, ja ne lisääntyivät määrättömästi, niin ettei mitään seurakuntaa arvioitu soveliaaksi rukouksille tai sakramenttien toimittamisille, elleivät pyhien reliikit sitä olleet pyhittäneet. De consecrat.Dist.1 on lisätty kummallisia tarinoita keksityistä ihmeistä, joiden pohjalta lopulta tuli asetetuksi kulttipalvelu joka ei laadultaan, hahmoltaan eikä määrältään eroa pakanakansojen epäjumalanpalvonnasta.
18 Meidän tarkoituksemme ei kuitenkaan ole tarkemmin luetella seuraavien aikojen yksittäisiä taikauskoisia käsityksiä. Edellisessä kohdassa pyhien avuksi huutamisesta on myös tähän liittyvistä useimmista asioista huomautettu. Me olemme päättäneet Jumalan armollisesti auttaessa seurata Jumalan ääntä ja Raamatun totuutta eikä keiden tahansa ihmisten otaksumia tai tapoja. Siksi ensi sijassa esitimme Raamatun ajatukset ja esimerkit reliikkien tosi kunnioittamisesta. Vaikka kunnioitamme uskovien jäänteitä tällä tavalla Raamatun kuvaaman tavan mukaisesti ja sanomme, että niitä pitää kunnioittaa, meitä syyttä syytetään. Paavilliset reliikkien kunnioitukset me ansaitusti hylkäämme, koska ne eivät ainoastaan poikkea Raamatusta, vaan monien taikauskoisten käsitysten takia suorastaan riitelevät sitä vastaan. Koska he yrittävät kunnioitettavan vanhan kirkon nimellä ja verukkeella peitellä taikauskoisia käsityksiään, me olemme osoittaneet, että alkukirkossa ja vanhimmassa apostolien jälkeisessä kirkossa ei kolmensadan vuoden aikana ollut tuollaisia reliikkien kunnioittamisia, joiden puolesta paavilliset nyt taistelevat.
Myöhemmin osoitimme, milloin ja millä lailla tässä asiassa mentiin pidemmälle, ja kun oli kylvetty taikauskoisten käsitysten siemeniä, joita tosin monet moittivat, asiat lopulta kehittyivät avoimen taikauskoisiksi käsityksiksi, joiden säilyttämisen puolesta paavilliset nyt tappelevat. Mikä ensin on totta, on myöhemmin kaikkea mahdollista väärää, sanoo Tertullianus. Tuotakoon siis koko kiista alkulähteille, ja asia on oleva selvä. Vanhat alussa päättelivät olevan hyödyllistä niiden aikojen vaatimusten mukaan noudattaa asioita, jotka auttoivat herättämään ja vahvistamaan uskon, rakkauden ja lujuuden jäljittelyä uskon tunnustamisessa ja marttyyriuden kestämisissä ilman taikauskoisuutta. Kun nyt sellaisia ilman jäljittelyn käytäntöä pakotetaan palvelemaan vain taikauskoisia käsityksiä (sillä Trenton dekreetti ei puhu sanaakaan jäljittelemisestä, vaan kaikki tämä on tapahduttava ja tehtävä vain avun saavuttamisen takia), niiden peitteeksi väärin levitetään vanhan ajan esimerkkejä. Itse vanhan ajan historian esimerkit osoittavat, miten vaarallista on ilman Jumalan sanaa inhimillisten oletusten tai tapojen pohjalta asettaa tai omaksua erityisiä kulttimenoja. Seuratkaamme siis itse isien neuvon mukaan Raamattua, niin emme voi mennä harhaan.
19 Jäljellä on vielä pitkä hyllytila petoksia epävarmoista, keksityistä, kuvitelluista ja vääristä reliikeistä, mutta kertomuksen tästä, jonka Calvin pienessä erityisessä kirjasessaan aloitti, laatikoot loppuun jotkut muut.
Jälkipolvia varten olisi kussakin maassa hyödyllistä koota sellaisia kuvauksia ja tutkia reliikkien lippaita. Näin paljastettaisiin moninaisia petoksia. Tulisi yleiseksi se, mistä oppineen ja vakavahenkisen miehen, Amelungsbornin luostarin apotin Andreaan, on tapana kertoa, mitä muinoin tapahtui hammassärystä kärsivälle Englannin kuninkaalle Edwardille: Kun hän oli määrännyt tuotavan luokseen Apollonian hampaat, joita säilytettiin kaikkialla hänen valtakunnassaan reliikkien joukossa, Apollonian hampaita kasattiin kokoon yhden ainoan valtakunnan reliikkien joukosta niin paljon, että ne eivät mahtuneet muutamaan suureen viinitynnyriin. Tai sitten se, että isien muistoissa toreilla kierteli muuan mies, jolle tapahtui, että hänen kerskuessaan kantavansa mukanaan reliikkien joukossa Pyhän Hengen sulkia, eräät leikkisät miehet avasivat lippaan salaa ja laittoivat sulkien tilalle hiiliä. Kun hän sitten seuraavana päivänä pitkien alkusanojen jälkeen olisi puhunut sulista, ja kansa seisoi läsnä ihaillen, hän lippaan avattuaan löysi sulkien sijasta hiiliä. Puhetaitonsa muistaen mies käänsi aiheen toisaalle ja alkoi puhua, että ne ovat Laurentiuksen polttoritilältä varastettuja hiiliä. Mutta tämän aiheen jätän muille ja siirryn seuraavaan.
20 Vielä tuon Eusebiukselta yhden ainoan kohdan, jonka pohjalta voidaan ymmärtää, millaisella luotettavuudella paavilliset väärinkäyttävät vanhojen todistuksia. Paavilliset lainaavat Eusebiuksen kohtaa kuin Trebizondin[12] käännöksestä seuraavasti: ´Sitä me teemme joka päivä, että kunnioitamme tosi hurskauden sotilaita Jumalan ystävinä, menemme heidän haudoilleen ja annamme heille lupauksia niin kuin pyhille miehille, joiden esirukoukset Jumalan puoleen auttavat meitä suuresti´. Näin paavilliset.
Tutkin tuota Eusebiuksen 43. kirjan lukua 7 Evankelisesta valmistautumisesta, ja huomasin, että kyseessä on ilmiselvä petos. Eusebius ei ensinkään nimittäin sano, että uskovat esittäisivät lupauksia tai pyyntöjä itse marttyyreille, vaan hän sanoo sen, minkä jo aiemmin olemme osoittaneet myös muilta isiltä, että kristityillä oli tapana huutaa Jumalaa avuksi marttyyrien haudoilla. Esitän Eusebiuksen koko kohdan, ja se osoittaa, miten pakanallisten filosofien ja runoilijoiden κακοζηλία[13] taikauskoisten käsitysten siemeniä on luikerrellut vähitellen Kirkkoon, eivätkä ne ole päässeet ainoastaan samalle tasolle, vaan vieläpä ovat ylittäneet pakanoiden taikauskoiset käsitykset.
Eusebius siis arveli, että pakanoiden joukosta kääntyisi hyvin monia Kristuksen uskoon, jos heille osoitettaisiin, että Kirkon usko ei ole vieras filosofien ja runoilijoiden käsityksille. Siksi hän esitti noissa kirjoissaan yhdenmukaisuuden Platonin ja kirkollisen opin välille. Platonilta hän myös esittää nämä sanat, miten pitäisi kunnioittaa niiden kuolemaa, jotka ovat kunniakkaasti vaihtaneet elämää. Platon vastaa: ´Jotka sotapalveluksessa ovat kuolleet kunniakkaasti, emmekö sano heidän olevan kultaista sukua? Uskomme Hesiodosta siinä, miten jotkut tämän suvun ihmiset kuolevat, että he δαίμονες αγνοὶ επιχθόνιοι τελέθουσι, εσθλοὶ αλεξίκακοι, φύλακες μερόπων ανθρώπων, eli kun sankarit kuolevat, heistä tulee puhtaita demoneita[14], jotka kuljeskelevat ympäri maita, karkottavat pahaa ja ovat ihmisten suojelijoita´. Platon vielä lisää: ´Jatkossa demoneiksi muututtuaan ούτω θεραπεύσομεν καὶ προσκυνήσομεν αυτω̃ν τὰς θήκας, niin me palvelemme heitä ja kumarramme heidän hautojaan´.
Tähän Platonin ajatukseen Eusebius liittää nämä sanat: ´Nämä Platonin sanat on suoraan sovitettavissa θεοφιλω̃ν (Jumalalle rakkaiden) uskonnollisten ihmisten kuolemaan, joita voisi oikein sanoa tosi hurskauden sotilaiksi: όθεν καὶ επὶ τὰς θήκας αυτω̃ν, έθος ημι̃ν παριέναι, καὶ τὰς ευχὰς παρὰ ταύταις ποιει̃σθαι, τιμα̃ν τε καὶ μακαρίας αυτω̃ν ψυχὰς, ως ευλόγως καὶ τουτων υφ ημω̃ν γιγνομένων´, eli ´näin myös meillä on tapana mennä heidän hautojens äärelle, ja niiden luona antaa lupauksia tai rukouksia, sekä kunnioittaa heidän autuaita sielujaan, ja näin meidän puoleltamme tapahtuu ikään kuin todennäköisesti ja järkeenkäypänä.´ Lopuksi Eusebius päättää: ´Nämä Platonin ja muiden sanat ovat σύμφωνα τοι̃ς ημετέροις δόγμασι, sopusoinnussa meidän dogmiemme kanssa´.
On siis selvää, että tällaiset asiat ovat järjen kanssa sopusointuisina luikerrelleet pakanoiden toimitusmenoista Kirkkoon. Vaikka Platon sanoo, että sankarien muistomerkkejä palvotaan, Eusebius ei sano, että kristityt tekevät samaa, vaan hän sanoo, että kristityt rukoilevat ja antavat lupauksia marttyyrien haudoilla itse Jumalalle, kuten Julianus Cyrilluksen mukaan esittää tuon kristittyjen tavaksi, minkä edellä olemme osoittaneet.
[1]Muutamin paikoin ”edelliseen kohtaan” (locus praecedens) viitatessaan Chemnitz tarkoittaa edeltävässä niteessä (pars tertia) olevaa tekstiosiota pyhien avuksi huutamisesta (De invocatione sanctorum), jota ei tässä suomennoksessa ole. Aiheissa sivutaan osittain samoja kysymyksiä.
[2]Assyrius; Eusebiuksen tekstiä tarkastamatta on tässä vaikea sanoa, käytetäänkö sanaa tarkoittamaan jotakin tunnettua (as)syyrialaista vai käytetäänkö sanaa tässä ehkä erisnimen luontoisesti: ”Assyrius kantoi”.
[3]Juhla ylistyspuheineen vainajien kunniaksi.
[4]Locus panegyricus.
[5]Cajani.
[6]Lat. pompa.
[7]Tämä puolipisteen jälkeinen Chemnitzin sulkeisiin laittama kohta, jota on vaikea sovittaa syntaksiin, tarkoittaa: Nimittäin totuuden kuolleista, Jesajan kahdekas luku.
[8]Kohta on tuottanut selittäjille vaikeutta. On puhuttu kuolleitten puolesta kastamisesta, kuolleitten ruumiiden pesemisestä tai haudoilla tapahtuneista kristillisistä kasteista. Monet, kuten Luther ja luterilaiset, esittävät haudoilla eli ”kuolleitten yläpuolella” tapahtuneen kastamisen todennäköiseksi selitykseksi.
[9]Lares et Penates.
[10]Antiquitatis titulum. Se muinainen vanhan ajan auktoriteetti, johon vedotaan joko oikein tai verukkeena.
[11]Vannomista ja vakuuttelua vahvistava kreikan sana, usein jumalallinen voima mukaan ajateltuna: kautta sen tai sen, niin totta kuin se ja se tms.
[12]Georgius Trapezuntius, puhetaidon opettaja ja antiikin filosofian klassikoiden (erit. Aristoteleen) kääntäjä kreikasta latinaan 1400 -luvulla.
[13]Onnettomasta jäljittelystä.
[14]Sanalla δαίμων (”demoni”; lat. numen) oli ei-kristillisessä antiikissa neutraalimpi henkeä kuvaava merkitys kuin kristillisessä viitekehyksessä.
Luterilainen ortodoksia 